Videopeleissä ei todellakaan pitäisi yrittää heikentää terveyttäsi tahallaan, eikö niin? Silti olen tässä, Divinity Original Sin 2:ssa, ja heitän tuon logiikan suoraan roskakoriin. Tällä hetkellä yritän aktiivisesti loukkaantua taistelun keskellä. En edes taistele vastaan, vaan spämmään vain jokaisen ryhmän jäsenen lopun vuoroa, kunnes yksi hahmo saa tarpeeksi osumia. Kaikki siinä tuntuu väärältä – aivan kuin asettaisin itseni kaatumaan – mutta nähtyäni, miten tämä voi tapahtua, jos teen toisin, minun on seurattava vaistoani. Jos vain pysyn mukana, voin välttää verenvuodatuksen. Minä vain tiedän sen. Uskallan testata tätä teoriaa vain Larianin viimeisimmän roolipelin ansiosta, sillä jos Baldur’s Gate 3 on opettanut minulle jotain, niin sen, että ratkaisut tai menetelmät konfliktien ratkaisemiseksi eivät aina ole kaikkein perinteisimpiä.
Toki taistelu ei pääty kuolemaani vaan siihen, että hahmoni terveyspalkki laskee tarpeeksi alas. Kaikki taistelussa mukana olleet elävät vielä toisenkin päivän, ja päättäväisyyteni pidättäytyä kostotoimista palkitaan välittömästi. Olen halunnut kokeilla Divinity Original Sin 2:ta jo vuosia, ja tämänkaltaiset kohtaamiset saavat minut potkimaan itseäni siitä, että se kesti niin kauan. Kovana roolipelifanina olen jo pitkään katsellut kiinnostuneena Larianin paljon ylistettyä seikkailua. Onhan siinä paljon aineksia, jotka puhuttelevat minua suoraan: seuralaisia, romantiikkaa, valinnanvaraa ja seurauksia sekä reilu annos roolipelaamista. Sitä on suositeltu minulle useaan otteeseen sen jälkeen, kun se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2017, mutta vasta Baldur’s Gate 3:n hallitsemisen jälkeen tunsin todella luottavaisuutta sen järjestelmien kanssa.
Uusi alku
(Kuvan luotto: Larian Studios)
Kun palasin Dragon Age Originsin pariin Baldur’s Gate 3:n takia, kutina kokeilla jotain uutta samankaltaista vain voimistui. Mielessäni kävi heti Divinity Original Sin 2, ja onneksi Definitive Edition sattui olemaan PS4:llä myynnissä. Kaikki tähdet näyttivät asettuvan kohdalleen, ja minun oli pakko ottaa se merkkinä; nyt oli vihdoin oikea aika sukeltaa peliin.
Videopeleissä ei todellakaan pitäisi yrittää heikentää terveyttäsi tahallaan, eikö niin? Silti olen tässä, Divinity Original Sin 2:ssa, ja heitän tuon logiikan suoraan roskakoriin. Tällä hetkellä yritän aktiivisesti loukkaantua taistelun keskellä. En edes taistele vastaan, vaan spämmään vain jokaisen ryhmän jäsenen lopun vuoroa, kunnes yksi hahmo saa tarpeeksi osumia. Kaikki siinä tuntuu väärältä – aivan kuin asettaisin itseni kaatumaan – mutta nähtyäni, miten tämä voi tapahtua, jos teen toisin, minun on seurattava vaistoani. Jos vain pysyn mukana, voin välttää verenvuodatuksen. Minä vain tiedän sen. Uskallan testata tätä teoriaa vain Larianin viimeisimmän roolipelin ansiosta, sillä jos Baldur’s Gate 3 on opettanut minulle jotain, niin sen, että ratkaisut tai menetelmät konfliktien ratkaisemiseksi eivät aina ole kaikkein perinteisimpiä.
Toki taistelu ei pääty kuolemaani vaan siihen, että hahmoni terveyspalkki laskee tarpeeksi alas. Kaikki taistelussa mukana olleet elävät vielä toisenkin päivän, ja päättäväisyyteni pidättäytyä kostotoimista palkitaan välittömästi. Olen halunnut kokeilla Divinity Original Sin 2:ta jo vuosia, ja tämänkaltaiset kohtaamiset saavat minut potkimaan itseäni siitä, että se kesti niin kauan. Kovana roolipelifanina olen jo pitkään katsellut kiinnostuneena Larianin paljon ylistettyä seikkailua. Onhan siinä paljon aineksia, jotka puhuttelevat minua suoraan: seuralaisia, romantiikkaa, valinnanvaraa ja seurauksia sekä reilu annos roolipelaamista. Sitä on suositeltu minulle useaan otteeseen sen jälkeen, kun se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2017, mutta vasta Baldur’s Gate 3:n hallitsemisen jälkeen tunsin todella luottavaisuutta sen järjestelmien kanssa.
Uusi alku
(Kuvan luotto: Larian Studios)
Kun palasin Dragon Age Originsin pariin Baldur’s Gate 3:n takia, kutina kokeilla jotain uutta samankaltaista vain voimistui. Mielessäni kävi heti Divinity Original Sin 2, ja onneksi Definitive Edition sattui olemaan PS4:llä myynnissä. Kaikki tähdet näyttivät asettuvan kohdalleen, ja minun oli pakko ottaa se merkkinä; nyt oli vihdoin oikea aika sukeltaa peliin.
Ensimmäiseksi minun piti päättää, kenen roolissa pelaisin, mikä ei ole mikään yksinkertainen asia, kun peliin on tervetullut joukko kiehtovia vakiintuneita hahmoja, joiden joukosta valita. Aivan kuten Baldur’s Gate 3:ssa, Divinityssä voi tehdä oman hahmon tai pelata jollakin valmiista alkuperäishahmoista. Luettuani monia, monia reddit-ketjuja, yksimielisyys oli, että origin-hahmona pelaaminen oli hyvä valinta kaltaiselleni aloittelijalle, ja vaikka netissä on tehty paljon juttuja siitä, kuka on paras valita, päätin valita origin-hahmon, joka kutsui minua eniten. Useimmiten minua vetävät puoleensa henkilöt, joilla on hopeinen kieli, joilla on veijarimaisia ominaisuuksia, salaperäisyyttä tai luovuutta. Baldur’s Gate 3:ssa bardi on ylivoimaisesti suosikkiluokkani roolipelaamisessa.
Hahmon kehitys
(Kuvan luotto: Larian Studios)
Suosikkini Baldur’s Gate 3:n NPC:stä on kaikki se, mitä rakastan Larianin roolipelissä: ”Minulla ei ollut aavistustakaan, että olisi olemassa rolanilaisia tai rolanilaiskansaa tai rolanilaisimperiumia”
Tätä silmällä pitäen Lohse rastitti minulle monet näistä laatikoista mahdollisesta kokoonpanosta. Paitsi että hän on muusikko ja esiintyjä, jolla on narrin vitsit, hänellä on myös melko kiehtova salaisuus. Lohsen omien sanojen mukaan hänen ruumiinsa on ”leikkikenttä menninkäisille, hengille… ja pahemmallekin”, ja kaikkia muita kovempi ääni näyttää pyrkivän valtaamaan hänen ruumiinsa. Itse asiassa, kuten minulle myöhemmin selvisi, juuri tuo ääni johti siihen valitettavaan kahakkaan, jossa minun oli annettava hänen saada useita iskuja, jotta en tappaisi haltijaa, jonka olin auttanut pelastamaan hetkeä aiemmin.
Olen tuskin raapaisseet hänen tarinansa pintaa tähän mennessä, mutta heti alkuun pidän siitä, miten Divinity Original Sin 2 esitteli minulle dialogivaihtoehtoja, jotka ovat ainutlaatuisia Lohsen ja hänen kykyjensä kannalta. Tunsin jo siitä hetkestä lähtien, kun heräsin aluksella, jossa Magisterit ottivat minut kiinni ja panivat minut kaulaan, kuin olisin roolipelannut hänen tilallaan. Koko seikkailun asetelma on yhtä kutkuttava kuin Baldur’s Gate 3:ssakin, kun matkani purjevankilassa ottaa kovan käänteen salaperäisen, tuhoa kylvävän hahmon ja… krakenin ansiosta? En vieläkään tiedä, mitä on tekeillä tai mitä Lohsea odottaa, mutta en malta odottaa, että saan sen selville.
Rooli
(Kuvan luotto: Larian Studios)
Videopeleissä ei todellakaan pitäisi yrittää heikentää terveyttäsi tahallaan, eikö niin? Silti olen tässä, Divinity Original Sin 2:ssa, ja heitän tuon logiikan suoraan roskakoriin. Tällä hetkellä yritän aktiivisesti loukkaantua taistelun keskellä. En edes taistele vastaan, vaan spämmään vain jokaisen ryhmän jäsenen lopun vuoroa, kunnes yksi hahmo saa tarpeeksi osumia. Kaikki siinä tuntuu väärältä – aivan kuin asettaisin itseni kaatumaan – mutta nähtyäni, miten tämä voi tapahtua, jos teen toisin, minun on seurattava vaistoani. Jos vain pysyn mukana, voin välttää verenvuodatuksen. Minä vain tiedän sen. Uskallan testata tätä teoriaa vain Larianin viimeisimmän roolipelin ansiosta, sillä jos Baldur’s Gate 3 on opettanut minulle jotain, niin sen, että ratkaisut tai menetelmät konfliktien ratkaisemiseksi eivät aina ole kaikkein perinteisimpiä.
Toki taistelu ei pääty kuolemaani vaan siihen, että hahmoni terveyspalkki laskee tarpeeksi alas. Kaikki taistelussa mukana olleet elävät vielä toisenkin päivän, ja päättäväisyyteni pidättäytyä kostotoimista palkitaan välittömästi. Olen halunnut kokeilla Divinity Original Sin 2:ta jo vuosia, ja tämänkaltaiset kohtaamiset saavat minut potkimaan itseäni siitä, että se kesti niin kauan. Kovana roolipelifanina olen jo pitkään katsellut kiinnostuneena Larianin paljon ylistettyä seikkailua. Onhan siinä paljon aineksia, jotka puhuttelevat minua suoraan: seuralaisia, romantiikkaa, valinnanvaraa ja seurauksia sekä reilu annos roolipelaamista. Sitä on suositeltu minulle useaan otteeseen sen jälkeen, kun se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2017, mutta vasta Baldur’s Gate 3:n hallitsemisen jälkeen tunsin todella luottavaisuutta sen järjestelmien kanssa.
Uusi alku