Sain viestin.
Ei, kirjekuoressa ei ollut nimeä Mary. Se ei ollut kirjekuori ollenkaan. Teksti oli vuosikymmeniä vanhalta ystävältäni, joka oli minun laillani tuhlannut… ööh, sidonnut suurimman osan aikuisikäänsä Konamin uraauurtavaan ja usein rikollisesti aliarvostettuun kauhusarjaan.
Olimme kumpikin kuulleet kuiskauksia siitä, että sarjan ylistetyin osa, Silent Hill 2, oli saamassa uusintaversiota. Olimme kumpikin päättäneet – ensin erikseen ja sitten yhdessä – että se oli paskapuhetta. Silent Hill oli jo kauan sitten kuollut, sen tappoi vuoden 2012 kauhistuttava ”Summer of Silent Hill” ja sen häpäisi entisestään Konamin hyvin julkinen ero sen tähänastisesta kultalapsesta Hideo Kojimasta vain kaksi vuotta myöhemmin. Lähteet kertoivat minulle, että Konami tökkäisi toisinaan sen elotonta ruumista tikulla, ikään kuin kehottaen sitä liikkumaan. Ja vaikka en ole koskaan ollut hashtagien tai väsyneiden Pachinko-vitsien fani, tiesin Konamista sen verran, että olin varma, että se ei missään nimessä – toistan: ei missään nimessä – koskisi pyhään jatko-osaan. Ei varsinkaan Silent Hill HD Collection -debakan jälkeen.
Ja silti tässä sitä nyt ollaan. 50 päivää ennen yhtä kaikkien aikojen odotetuimmista kauhupelien uusintaversioista.
Homecoming
(Kuvan luotto: Konami)Vie minut sinne taas…
(Kuvan luotto: Konami)
Tutustu Silent Hill 2:n esikatselukappaleeseemme ja katso, mitä mieltä olimme uusintaversion viidestä ensimmäisestä tunnista…
Voinko olla rehellinen? Minulla on hankala suhde Silent Hill 2:een. Vaikka se on epäilemättä yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni – se oli ensimmäinen peli, joka sai minut itkemään – se on myös yksi niistä tarinoista, joiden tarinaa on vääristelty niin paljon, että sen todellinen taika on jäänyt liioittelun varjoon. Silent Hill 2:sta on tehty niin monta videoesseetä, joissa se on revitty kappaleiksi kohtaus kohtaukselta ja ruutu ruudulta, että suuri osa siitä on nyt paljaana kuin murskattu mallinukke, ja jopa sen synkimmät ja salaisimmat kohdat on tislattu karkeiksi äänenpätkiksi ja meemeiksi.
Sain viestin.
Ei, kirjekuoressa ei ollut nimeä Mary. Se ei ollut kirjekuori ollenkaan. Teksti oli vuosikymmeniä vanhalta ystävältäni, joka oli minun laillani tuhlannut… ööh, sidonnut suurimman osan aikuisikäänsä Konamin uraauurtavaan ja usein rikollisesti aliarvostettuun kauhusarjaan.
Olimme kumpikin kuulleet kuiskauksia siitä, että sarjan ylistetyin osa, Silent Hill 2, oli saamassa uusintaversiota. Olimme kumpikin päättäneet – ensin erikseen ja sitten yhdessä – että se oli paskapuhetta. Silent Hill oli jo kauan sitten kuollut, sen tappoi vuoden 2012 kauhistuttava ”Summer of Silent Hill” ja sen häpäisi entisestään Konamin hyvin julkinen ero sen tähänastisesta kultalapsesta Hideo Kojimasta vain kaksi vuotta myöhemmin. Lähteet kertoivat minulle, että Konami tökkäisi toisinaan sen elotonta ruumista tikulla, ikään kuin kehottaen sitä liikkumaan. Ja vaikka en ole koskaan ollut hashtagien tai väsyneiden Pachinko-vitsien fani, tiesin Konamista sen verran, että olin varma, että se ei missään nimessä – toistan: ei missään nimessä – koskisi pyhään jatko-osaan. Ei varsinkaan Silent Hill HD Collection -debakan jälkeen.
Ja silti tässä sitä nyt ollaan. 50 päivää ennen yhtä kaikkien aikojen odotetuimmista kauhupelien uusintaversioista.
Homecoming
(Kuvan luotto: Konami)Vie minut sinne taas…
(Kuvan luotto: Konami)
Tutustu Silent Hill 2:n esikatselukappaleeseemme ja katso, mitä mieltä olimme uusintaversion viidestä ensimmäisestä tunnista…
Voinko olla rehellinen? Minulla on hankala suhde Silent Hill 2:een. Vaikka se on epäilemättä yksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni – se oli ensimmäinen peli, joka sai minut itkemään – se on myös yksi niistä tarinoista, joiden tarinaa on vääristelty niin paljon, että sen todellinen taika on jäänyt liioittelun varjoon. Silent Hill 2:sta on tehty niin monta videoesseetä, joissa se on revitty kappaleiksi kohtaus kohtaukselta ja ruutu ruudulta, että suuri osa siitä on nyt paljaana kuin murskattu mallinukke, ja jopa sen synkimmät ja salaisimmat kohdat on tislattu karkeiksi äänenpätkiksi ja meemeiksi.
Ihmiset unohtavat kuitenkin nopeasti, että joskus kauan sitten emme tienneet mitään. Kun Silent Hill 2 julkaistiin 23 vuotta sitten, kukaan meistä ei oikein ymmärtänyt sen salaisuuksia tai symboliikkaa. Tiesimme Pyramid Headista, mutta emme tienneet, miksi Red Pyramid Thing näytti tai käyttäytyi niin kuin näytti. Ymmärsimme järkyttävän juonenkäänteen, mutta emme ehkä ymmärtäneet, miten herkullisen julmia jotkut Silent Hill 2:n vaihtoehtoisista lopuista todella olivat. Saatoimme nähdä Abstrakti isä, mutta monet meistä eivät edes tienneet, että sitä nimettiin siksi, saati sitten, miksi. Jotkin sen kuolemaan, petokseen ja kaksinaisuuteen liittyvistä motiiveista eivät ole hienovaraisia. Jotkut niistä ovat epäilemättä. Silent Hill 2:n loppuun saattaminen jätti usein enemmän kysymyksiä kuin siihen saatiin vastauksia, ja ovela päätös sisällyttää 30-minuuttinen Making Of -dokumentti PAL-julkaisuun vain syvensi sen arvoituksia.
Tätä artikkelia valmistellessani palasin Silent Hill Forum -verkkokotiini, joka on nyt tarpeeksi vanha juomaan (ei vain Yhdistyneessä kuningaskunnassa, vaan myös Yhdysvalloissa). Silent Hill 2 -osion yläosaan on edelleen kiinnitetty Quick Links -linkkiketju, johon on koottu kymmeniä ja taas kymmeniä yleisimpiä kysymyksiä, joita pelaajat ovat vuosien varrella esittäneet. Se on kestävä osoitus – ei vain (enimmäkseen) harkitsevasta ja älykkäästä fanijoukosta, vaan myös siitä, millainen vaikutus Silent Hill 2:lla oli niihin, jotka sitä aikoinaan pelasivat. Harva, jos kukaan, meistä laski ohjaimensa alas, kun lopputekstit pyörivät, eikä tuntenut liikuttuneisuutta. Harva, jos kukaan, tiesi, mitä helvettiä siinä viimeisessä pomotaistelussa oli juuri tapahtunut.
Rekisteröidy GamesRadar+-uutiskirjeeseen.