Netflixin One Piece on vihdoin rikkonut live-action-animen kirouksen
Varoitus! One Piece -spoilereita alla!
En odota paljoa, kun on kyse live-action-animeadaptaatioista, ja siitä kiitos kuuluu Paramountin Ghost in the Shellille, Netflixin Cowboy Bebopille ja striimaajan Death Notelle. Tämä ei tarkoita sitä, että ne kaikki olisivat huonoja, sillä vuoden 2006 japanilainen live-action-elokuva Death Note on lähes mestariteos, mutta länsimaiset adaptaatiot jäävät jatkuvasti jälkeen.
Tästä huolimatta odotukseni Netflixin One Piece -elokuvalle olivat hyvin alhaiset. Sarja julkistettiin virallisesti vuonna 2020, ja yritin parhaani mukaan olla välittämättä siitä. Olin yhä palanut vuoden 2017 Death Notesta, joka poikkesi Tetsuro Arakin sähköistävän yliluonnollisen kauhutrillerin polulta ja suuntasi suoraan Donnie Darkon alueelle, jolloin mahdottoman viileä ja monimutkainen Ryuk alennettiin pelkäksi vedenpaisumusversioksi Frank Kanista. Kun Netflixin Cowboy Bebop saapui vuonna 2021, tunsin olevani lyöty. Ei ollut mitään mahdollisuutta, että länsimaisten ohjaajien ja tuottajien tiimi pystyisi ottamaan One Piecen, sarjan (ja mangan), joka on sekä niin ihastuttavan absurdi että äärimmäisen sydämellinen, ja muuttamaan sen joksikin sellaiseksi, joka ei vain vetoaisi sekä uusiin että vanhoihin faneihin – vaan myös kunnioittaisi Eiichiro Odan niin huolellisesti luomaa taikaa.
Mutta he tekivät sen. He tekivät sen itse asiassa niin hyvin, etten muista, milloin viimeksi olisi tapahtunut (anime- tai muu) adaptaatio, joka olisi ollut yhtä arvokas lähdemateriaalinsa kanssa. Netflixin One Piece on hyvä. Se on oikeastaan todella hyvä. Hämmästyttävän osuvasta castingista sarjakuvamaisiin ohjauksellisiin valintoihin ja animen tarkkoihin kohtausjäljennöksiin, sarja onnistuu vangitsemaan One Piecen sydämen ja omituisuuden samalla kun se luo täysin uuden sarjan, josta jopa uusi yleisö, joka ei ole animefani, voi nauttia.
(Kuvan luotto: Netflix)
Sarja ei ala kuten One Piecen 1. kauden 1. jakso – saamme hieman maailmanrakennusta ja sävyjä ennen kuin hyppäämme tapaamaan Luffya. Vaikka odotin tätä välitöntä tyydytystä (noin minuutin kuluttua animen alkamisesta näemme, kuinka kapteeni Alvidan miehet pelastavat Luffyn kelluttuaan merellä), rakentaminen on enemmän kuin sen arvoista. Inaki Godoyn esittämä Luffy on harhaanjohtavan peloton ja liiallisen optimistinen – hän tavoittaa täsmälleen animen vastineensa hengen. On mahdotonta olla hymyilemättä, kun hän on ruudussa, varsinkin kun hän tekee animoituja, yliampuvia ilmeitä käyttäessään kumivoimiaan. Luffyn valoa ei ole himmentänyt länsimaisen yleisön vuoksi, joka saattaa haluta ”helpommin samaistuttavan” tai toiminnantyyppisen sankarin – Godoy, ohjaajat ja käsikirjoittajat pitävät huolen siitä, että Luffy loistaa kaikessa hassuttelussaan.
Sarjan paras osa – vahvin osa – on silloin, kun koko olkihattumiehistö on yhdessä. Pikkuhiljaa tapaamme jokaisen päähenkilön heidän matkallaan – ja heti ensimmäisessä jaksossa Zoro (Mackenyu), Luffy ja Nami (Emily Rudd) ovat kaikki samassa baarissa…. Ja silloin aloin huutaa. On helppo huomata, kuinka paljon aikaa ja harkintaa kului tämän sarjan näyttelijöiden valintaan. Se käy ilmi Zoron ja Luffyn ensimmäisestä kahdenkeskisestä kohtaamisesta, Zoron pirullisen huolettoman asenteen ja Luffyn loputtoman pirteyden vastakkainasettelusta. Mackenyun esittämä Zoro on liian cool kouluun ja Ruddin esittämä Nami on hurjan itsenäinen ja mahdottoman itsepäinen – ja vaikka he aluksi ottavat yhteen, näyttelijöiden välistä tuntuvaa kemiaa ei voi kieltää. Kun tapaamme viimein olkihattuporukan loput jäsenet, Usoppin (Jacob Romero Gibson) ja Sanjin (Taz Skylar), koko sarja loksahtaa kohdalleen.
Sitten meidän on tietenkin pysähdyttävä ja kiitettävä studiota siitä, että Agents of S.H.I.E.LD:n Jeff Ward näyttelee Buggy the Pirate Clownia ja Steven John Ward Mihawkia. Buggy ei oikeastaan ole anime- ja mangasarjassa kovinkaan pelottava, mutta Ward esittää Buggya enemmänkin kuin Jokeria – sadistinen klovni, jolla on kyltymätön verenhimo. Se on uskomaton taistelukohtaus, jota studio päätti kohottaa: sen sijaan, että se tapahtuisi Buggyn tuhoaman kaupungin kadulla, löydämme olkihattumiehistön loukussa sirkusteltassa – ottaen Buggyn aluksen nimen, Big Top, kirjaimellisesti. Tällaiset valinnat tekevät enemmän kuin selväksi, että sarjan ovat luoneet fanit, ihmiset, jotka halusivat aidosti nähdä rakastamansa asian heräävän (uuteen) elämään.
Ja juuri siinä muut adaptaatiot epäonnistuvat: ne menevät aivan liian kauas lähdemateriaalista, eivätkä ota huomioon sitä, mikä tekee alkuperäisestä materiaalista toimivan tai mitä fanit todella rakastavat siinä. Sen sijaan, että ne nostaisivat materiaalia, ne muuttavat sen joksikin tunnistamattomaksi. Anime tietää, mitä se on, ja live-actionin pitäisi tietää, että se perustuu animeen. Se ei ole Scorsesen elokuva, se ei ole Sopranos, se on live-action-adaptaatio, joka perustuu animaatiolajiin, jota rakastetaan maailmanlaajuisesti sen vuoksi, että se on törkeä ja yliampuva.
(Kuvan luotto: Netflix/Toei Animation)
Netflixin One Piece tietää, että se on sarjakuvaan perustuva tv-sarja, joka kertoo kumista tehdystä kaverista, joka haluaa olla merirosvo – eikä se yritä olla mitään muuta. He jopa lisäsivät Wilhelm-huudon kohtaukseen, jossa Mihawk halkaisee veneen kahtia, ja antoivat näin yleisölle ymmärtää, että he eivät kaihda leirisyyttä – he nojaavat siihen.
Minulle alkuperäinen sarja on juhla itsenäisyydelle, oman nuolen seuraamiselle, minne ikinä se osoittaakin, ja sille, että tekee kaikkensa toteuttaakseen unelmansa – vaikka ne eivät olisikaan kaikkein realistisimpia. Se on jotain erityistä, ja showrunnerit Matt Owens ja Steve Maeda tiesivät tämän siitä hetkestä lähtien, kun he ryhtyivät kehittämään sarjaa. Netflixin One Piece on riemuvoitto, rakkauden työ ja toivottavasti merkki siitä, että länsimaalaiset adaptaatiot ovat menossa oikeaan suuntaan.
One Piecen ensimmäinen kausi on nyt suoratoistona Netflixissä. Jos haluat lisää, katso listamme parhaista Netflix-sarjoista, joita voi suoratoistaa juuri nyt.