Pelattuani kolme tuntia Stalker 2:ta ja kuoltuani kaikilla kuviteltavissa olevilla tavoilla, en malta odottaa, että voin suositella tätä post-apokalyptistä räiskintäpeliä (lähes) jokaiselle tuntemalleni Fallout-fanille.

Jos on olemassa pelisarjaa, jonka raakuus on yhtä tärkeää kuin Stalkerin, en ole vielä kuollut siinä. Sen tapahtumapaikka, Tšornobylin voimalaa ympäröivä umpeenkasvanut eristysalue, on petollisen kaunis. Sen vehreät pellot ovat kuitenkin täynnä säteilyä ja tappavia ilmiöitä, joita kutsutaan anomalioiksi ja jotka vaihtelevat haljenneesta asfaltista syöksyvistä tulipylväistä näkymättömiin pyörremyrskyihin, jotka voivat repiä sinut hetkessä irti maasta. Rosvot, joita katastrofin luomat yliluonnolliset rikkaudet houkuttelevat alueelle, ovat valmiina tappamaan kävijöitä hetken mielijohteesta, kun taas elinvoimaiset unikkopellot kätkevät sisäänsä mutatoituneita villieläimiä, jotka eivät ole nirsoja siitä, mitä ne syövät.

Kaikesta tästä huolimatta olen halunnut ottaa Geiger-mittarini mukaan uudelle reissulle. Pelisarjan edellisestä pelistä, Call of Pripyatista, on kulunut 15 vuotta, ja sinä aikana harva peli on pystynyt vastaamaan The Zonen synkkään selviytymiskokemukseen. Mutta ennen kuin pääsin pelaamaan sarjan kauan odotettua jatko-osaa Stalker 2: Heart of Chornobyl, joka ilmestyy marraskuussa, olen ollut huolissani siitä, että uusin osa vähentäisi hieman sen karuutta, jotta se vetoaisi valtavirran makuun – onhan siitä hiljaa tullut yksi vuoden 2024 suurimmista tulevista Xbox Series X -peleistä, sillä Microsoft Gaming on tehnyt yhteistyötä kehittäjä GSC Game Worldin kanssa tuodakseen Stalkerin maailmaan.

Jälkikäteen ajateltuna nuo huolet olivat hyvin typeriä. Vierailin hiljattain GSC Game Worldin luona Prahassa – jonne puolet tiimistä on muuttanut Venäjän Ukrainan hyökkäyksen vuoksi – ja niissä kolmessa tunnissa Stalker 2:ta, jotka sain pelata, peli muuttui lähes koomiseksi siinä, miten vähän se välittää pelaajasta. Yhdessä vaiheessa selvisin jännittävästä ammuskelusta kolmen rosvon kanssa, mutta kuolin, kun en ehtinyt sitoa vuotavaa haavaa ajoissa. Myöhemmin yritys metsästää etsintäkuulutettuja miehiä heidän palkkionsa vuoksi kariutui, kun laukausten ääni houkutteli paikalle lauman villiintyneitä koiria, jotka päättivät, että näytin ryhmän herkullisimmalta vaanijalta, ja repivät minut palasiksi. Oli muitakin tilanteita, joissa en edes ottanut riskiä taistella, vaan mieluummin lahjoin rosvot saadakseni tärkeän johtolangan kuin tuhlasin rajalliset ammukseni taistelemalla heidän kanssaan.

Jos on olemassa pelisarjaa, jonka raakuus on yhtä tärkeää kuin Stalkerin, en ole vielä kuollut siinä. Sen tapahtumapaikka, Tšornobylin voimalaa ympäröivä umpeenkasvanut eristysalue, on petollisen kaunis. Sen vehreät pellot ovat kuitenkin täynnä säteilyä ja tappavia ilmiöitä, joita kutsutaan anomalioiksi ja jotka vaihtelevat haljenneesta asfaltista syöksyvistä tulipylväistä näkymättömiin pyörremyrskyihin, jotka voivat repiä sinut hetkessä irti maasta. Rosvot, joita katastrofin luomat yliluonnolliset rikkaudet houkuttelevat alueelle, ovat valmiina tappamaan kävijöitä hetken mielijohteesta, kun taas elinvoimaiset unikkopellot kätkevät sisäänsä mutatoituneita villieläimiä, jotka eivät ole nirsoja siitä, mitä ne syövät.