Adrenaliini, kun kuulet ensimmäisen laukauksen pimeässä käytävässä, jännitys, kun suojaudut lataamaan – nämä asiat ovat tyypillisesti ruumiillistuneita painajaisiani. Yleisesti ottaen minulle sopivat paljon paremmin pelaamisen vähemmän stressaavat puolet, ja olen ollut innokas mukavuuspelaaja jo lähes vuosikymmenen ajan.
Antakaa minulle hylätty maatila, ja teen omaisuuden pelastaessani suloisen kaupungin. Jos annat minulle aseen ja käsket tähtäämään, alan paniikissa ruiskuttaa luoteja ja itkeä hiljaa. En koskaan uskonut, että voisin koskaan olla yhteydessä räiskintäpeliin, saati nauttia siitä niin paljon kuin virtuaalisten siementen istuttamisesta. Mass Effect 2 astui kuitenkin hiljattain elämääni ja käänsi sananlaskun pöydän.
Aikani Shepardin kanssa
(Kuvan luotto: Xbox Game Studios)Parasta jättää unholaan
(Kuvan luotto: EA)
Mass Effect -fanit muistavat sen ajan, kun joku käytti tiedettä todistaakseen, että Talista voi päästä pilveen: ”Hänen hikensä on huume ja luonnollinen suorituskyvyn parantaja”
Kuten monet kotoisat pelaajat tietävät, roolipeleissä on paljon ristikkäisiä pelimekaniikkoja, joita rakastamme, olipa kyse sitten jokaisen sivutehtävän rennosta suorittamisesta, laajojen avointen maailmojen tutkimisesta tai aitojen suhteiden muodostamisesta NPC:n kanssa. Niinpä eräänä kohtalokkaana Steam Summer Sale -päivänä päätin sukeltaa BioWaren Mass Effect Legendary Editioniin – kokoelmaan, jota on jatkuvasti kehuttu yhdeksi parhaista roolipeleistä (lue Mass Effect Legendary Edition -arvostelumme, niin näet, mitä tarkoitan).
Kyllä, tiesin, että kyseessä oli räiskintäpeli, mutta tiesin myös, että pelissä oli tarjolla casual-moodeja. Niinpä otin iloisesti komentaja Shepardin ohjat käsiini ja lähdin itse pelastamaan galaksia kaikkia niitä ärsyttäviä Reapereita vastaan. Vuosien ajan olen iloisesti nauttinut muuten stressaavista roolipeleistä, kuten Fallout: New Vegasista ja Cyberpunk 2077:stä, ajelemalla helppotilassa ja muuttamalla jokaisen kohtaamani pelin ihanteelliseksi kotoisaksi kokemukseksi. Joten minun olisi pitänyt olla turvassa Mass Effectin kohdalla, eikö niin? Väärin.
Vaikka sekä Mass Effectin että Mass Effect 3:n casual-moodit ovat anteeksiantavia kaltaisilleni kamalille räiskijöille, Mass Effect 2 iski minuun kovalla rakkaudella, pakottaen minut suojautumaan, puskemaan eteenpäin vihollisten läpi ja (kaikkien aikojen pahin ahdistuksen aiheuttaja) ampumaan aikarajoituksella tai seuralaisen kuoleman uhan uhatessa minua. Pelin asetusten avulla tästä ei voinut tehdä stressitöntä kokemusta, ja jouduin sen vuoksi poistumaan hyvin tutulta ja turvalliselta mukavuusalueeltani hyvin äkillisesti.
Adrenaliini, kun kuulet ensimmäisen laukauksen pimeässä käytävässä, jännitys, kun suojaudut lataamaan – nämä asiat ovat tyypillisesti ruumiillistuneita painajaisiani. Yleisesti ottaen minulle sopivat paljon paremmin pelaamisen vähemmän stressaavat puolet, ja olen ollut innokas mukavuuspelaaja jo lähes vuosikymmenen ajan.
Antakaa minulle hylätty maatila, ja teen omaisuuden pelastaessani suloisen kaupungin. Jos annat minulle aseen ja käsket tähtäämään, alan paniikissa ruiskuttaa luoteja ja itkeä hiljaa. En koskaan uskonut, että voisin koskaan olla yhteydessä räiskintäpeliin, saati nauttia siitä niin paljon kuin virtuaalisten siementen istuttamisesta. Mass Effect 2 astui kuitenkin hiljattain elämääni ja käänsi sananlaskun pöydän.
Aikani Shepardin kanssa
(Kuvan luotto: Xbox Game Studios)Parasta jättää unholaan
(Kuvan luotto: EA)
Mass Effect -fanit muistavat sen ajan, kun joku käytti tiedettä todistaakseen, että Talista voi päästä pilveen: ”Hänen hikensä on huume ja luonnollinen suorituskyvyn parantaja”
Kuten monet kotoisat pelaajat tietävät, roolipeleissä on paljon ristikkäisiä pelimekaniikkoja, joita rakastamme, olipa kyse sitten jokaisen sivutehtävän rennosta suorittamisesta, laajojen avointen maailmojen tutkimisesta tai aitojen suhteiden muodostamisesta NPC:n kanssa. Niinpä eräänä kohtalokkaana Steam Summer Sale -päivänä päätin sukeltaa BioWaren Mass Effect Legendary Editioniin – kokoelmaan, jota on jatkuvasti kehuttu yhdeksi parhaista roolipeleistä (lue Mass Effect Legendary Edition -arvostelumme, niin näet, mitä tarkoitan).
Kyllä, tiesin, että kyseessä oli räiskintäpeli, mutta tiesin myös, että pelissä oli tarjolla casual-moodeja. Niinpä otin iloisesti komentaja Shepardin ohjat käsiini ja lähdin itse pelastamaan galaksia kaikkia niitä ärsyttäviä Reapereita vastaan. Vuosien ajan olen iloisesti nauttinut muuten stressaavista roolipeleistä, kuten Fallout: New Vegasista ja Cyberpunk 2077:stä, ajelemalla helppotilassa ja muuttamalla jokaisen kohtaamani pelin ihanteelliseksi kotoisaksi kokemukseksi. Joten minun olisi pitänyt olla turvassa Mass Effectin kohdalla, eikö niin? Väärin.
Vaikka sekä Mass Effectin että Mass Effect 3:n casual-moodit ovat anteeksiantavia kaltaisilleni kamalille räiskijöille, Mass Effect 2 iski minuun kovalla rakkaudella, pakottaen minut suojautumaan, puskemaan eteenpäin vihollisten läpi ja (kaikkien aikojen pahin ahdistuksen aiheuttaja) ampumaan aikarajoituksella tai seuralaisen kuoleman uhan uhatessa minua. Pelin asetusten avulla tästä ei voinut tehdä stressitöntä kokemusta, ja jouduin sen vuoksi poistumaan hyvin tutulta ja turvalliselta mukavuusalueeltani hyvin äkillisesti.
Mass Effect 2 julkaistiin alun perin vuonna 2010, ja sen kolmannen persoonan räiskintäpelimekaniikkaan vaikuttivat konsoleita vain muutamaa vuotta aiemmin hallinneet pelit, kuten Gears of War. Mass Effect 2:n ohjauksessa käytetään samoja painikkeita kuin Gears of Warin ohjauksessa, ja molemmissa noudatetaan filosofiaa ”juokse rinnan korkealle suojaan tai kuole”. Fallout: New Vegasissa voit välttää vihollisia, puhua tiesi ulos useimmista yhteenotoista riittävän karisman avulla tai käyttää kätevää V.A.T.S.:ääsi vaikeissa taisteluhetkissä. Mass Effect 2:ssa taas ei ole mitään keinoa välttää tulitaisteluita.
(Kuvan luotto: Xbox Game Studios)
Jouduin pelaamaan samojen sotilaallisten räiskintäpelien sääntöjen mukaan, joita olen vältellyt jo vuosia. Paperilla luultavasti ajattelet, että minun olisi pitänyt hylätä tämä peli, ja normaalisti olisin kanssasi samaa mieltä. Itse asiassa tunsin jyrkkää petoksen tunnetta, kun näin ensimmäisen kerran BioWaren uudet kontrollit ja Blood Pack murhasi minut raa’asti Omegalla. Kun olin kuitenkin tuonut Shepardini Mass Effect 1:stä ja katsonut alkuperäisen Normandyn traagista kohtaloa kuvaavan avausfilmin, huomasin, että oli mahdotonta laittaa Mass Effect 2:ta pois ja palata Stardew Valley -farmilleni.
Mass Effectin tarina tarttuu pelaajiin, sillä jokainen tekemäsi valinta johtaa jonkinlaisiin seurauksiin miehistön ja kohtalon kannalta. Kaiken lisäksi BioWaren kaikki hahmot saavat sinut välittämään heidän tulevaisuudestaan. Toki voisin lähteä, mutta mitä sitten tapahtuisi avaruuspartaani Garrusille? Mutta Garrusin mahdollisen syyllisyyden lisäksi se, mikä todella sai minut jäämään, on se, että Mass Effect 2 muistuttaa jatkuvasti siitä, miten mahdottoman vaikea ja tärkeä Shepardin päämäärä on. Kun sinun on pelastettava koko galaksi valtavan voimakkaalta ja jättiläismäiseltä viholliselta ja kun olet menettänyt liittouman tuen, jolle annoit elämäsi, jokainen tehtävä tuntuu tärkeältä ja siltä, että mahdollisuudet ovat sinua vastaan.
Tilaa GamesRadar+-uutiskirje.