Suhtaudun Dragon Ageen normaalisti, mikä on normaali asia, jota normaalit ihmiset voivat sanoa videopelien roolipelisarjasta. Olen pelannut ja rakastanut jokaista kehittäjä BioWaren julkaisemaa osaa, laatinut kriittisen koosteen yleisesti parjatusta Dragon Age 2:sta ja vetänyt – nykyhetki – täysin normaali määrä (kolme, yhteisessä ympäristössä, joista pisin alkoi lähes kymmenen vuotta sitten) samanaikaisia pöytäpelikampanjoita Green Roninin Dragon Age -järjestelmää käyttäen.
On kuitenkin teknisesti epätarkkaa sanoa, että odotukseni Dragon Age: The Veilguardia kohtaan, joka julkaistaan lähes 10 vuotta Inquisitionin jälkeen, olivat korkealla, kun menin paikan päällä pidettyyn ennakkotilaisuuteen aiemmin tässä kuussa. Inquisitionin ja Veilguardin välissä BioWare tuotti lopulta Anthemin ja Mass Effectin: Andromedan, jotka molemmat eivät vastanneet odotuksia, eivätkä erilaiset raportit vuosien varrella ole edes useilla suolanjyvillä otettuna heijastuneet suopeasti Veilguardin omaan tuotantoon. Eikä tässä edes puhuta omista henkilökohtaisemmista haavoistani ja pettymyksistäni – vaikka tuntuu tärkeältä myöntää, että kirjoitin elokuussa 2023 neljän muun ihmisen ryhmälle tekstiviestin: ”He päästivät Mary Kirbyn menemään??”.
Tarkempi olisi sanoa, että odotukseni olivat maltilliset. Mitä edes on Dragon Age vuonna 2024, ajattelin itsekseni ennen tapahtumaa. Mietin, onnistuisiko BioWare vihdoin saamaan sen kasaan niin monen tarinan ja vuosien työn huipentumaksi, vai hajoaisiko se kuten monet muutkin kehittäjän ponnistelut. Olin terästäytynyt ja valmistautunut siihen mahdollisuuteen, että uusin peli sarjassa, joka oikeasti merkitsi minulle jotain, ei osuisi kohdalleen, ja samalla laskeskelin, kuinka kaukana se voisi olla.
Jälkeenpäin olen kuitenkin tullut siihen tulokseen – ja olettaen, että pelin loppuosa on yhtä hyvä ellei jopa parempi kuin se, mitä pelasin – että kyllä, voin ja aion mielelläni pelata uusinta ja parasta Dragon Agea vielä 10 vuotta, jos se on tarpeen. Tarina, niin paljon kuin olen nähnytkin, on yhtä eeppinen ja tuhoisaa, seuralaiset ovat mukaansatempaavia, ja peli on mekaanisesti paljon laajempi joillakin tavoilla ja tiukempi toisilla.
Jälkikäteen ajateltuna en usko, että olin aivan väärässä huolestuessani ottaen huomioon… no, kaiken. Mutta noin seitsemän tuntia Dragon Age: The Veilguardin parissa, kun peliä on pelattu alusta alkaen läpi eri osien siitä, mitä kehittäjät kutsuivat ”Act 1:ksi”, on rauhoittanut kaikki pelkoni, ja epäilen, että se tekee saman kaikille muillekin, jotka ovat samanlaisessa veneessä, kun peli julkaistaan kokonaisuudessaan.
Jälkeenpäin olen kuitenkin tullut siihen tulokseen – ja olettaen, että pelin loppuosa on yhtä hyvä ellei jopa parempi kuin se, mitä pelasin – että kyllä, voin ja aion mielelläni pelata uusinta ja parasta Dragon Agea vielä 10 vuotta, jos se on tarpeen. Tarina, niin paljon kuin olen nähnytkin, on yhtä eeppinen ja tuhoisaa, seuralaiset ovat mukaansatempaavia, ja peli on mekaanisesti paljon laajempi joillakin tavoilla ja tiukempi toisilla.
Jälkikäteen ajateltuna en usko, että olin aivan väärässä huolestuessani ottaen huomioon… no, kaiken. Mutta noin seitsemän tuntia Dragon Age: The Veilguardin parissa, kun peliä on pelattu alusta alkaen läpi eri osien siitä, mitä kehittäjät kutsuivat ”Act 1:ksi”, on rauhoittanut kaikki pelkoni, ja epäilen, että se tekee saman kaikille muillekin, jotka ovat samanlaisessa veneessä, kun peli julkaistaan kokonaisuudessaan.