”Hei! Minulla on nauha, jonka haluan soittaa.” David Byrne lausuu nämä legendaarisiksi muodostuneet sanat vuonna 1984 julkaistun konserttielokuvan Stop Making Sense alussa ilman minkäänlaista uhmakkuutta, ja tähän sopii myös yksinkertainen lavastus, jossa muusikko seisoo kitara kädessään tavallista taustaa vasten. Mutta kun hän alkaa soittaa Talking Headsin klassikkokappaleen Psycho Killer tahdissa, käy selväksi, että kohtauksen yksinkertaisuudesta huolimatta saamme kokea jotain todella erikoista.
Ei ole ollut mikään salaisuus viimeisten neljän vuosikymmenen aikana, että yhtyeen elokuva on mestariteos, jota pidetään usein kaikkien aikojen parhaana konserttielokuvana. Vuosien varrella monet ovat päässeet lähelle, LCD Soundsystemin Shut Up And Play The Hits -elokuvasta toiseen Byrnen elokuvaan American Utopia, mutta mikään ei ole yltänyt tämän uraauurtavan riemuvoiton asettamiin korkeuksiin. Kun BFI IMAXissa hiljattain pidetyn A24:n vastikään remasteroidun elokuvapainoksen erikoisnäytöksen lopputekstit kuitenkin pyörivät, minulle valkeni uusi oivallus: Stop Making Sense ei ole vain äärimmäinen konserttielokuva, vaan myös äärimmäinen elokuvakokemus.
Burning down the house
(Kuvan luotto: A24)
Kuten Nicole Kidman kertoo meille AMC:n surullisenkuuluisassa mainoksessa, menemme elokuviin ”taikuuden vuoksi… nauramaan, itkemään, välittämään… sen sanoinkuvaamattoman tunteen vuoksi, jonka saamme, kun valot alkavat himmentyä ja menemme jonnekin, missä emme ole koskaan ennen olleet”. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, että menetät itsesi itse elokuvaan, vaan myös siitä, että jaat tuon ihanan kokemuksen ympärilläsi istuvien tuntemattomien ihmisten kanssa. Loppujen lopuksi kyse on yhteisöllisyydestä, kun nyyhkytämme yhdessä, häikäistymme yhdessä ja nauramme yhdessä pimeyden rauhassa. Niinpä kysyin itseltäni – missä näytöksissä olen tuntenut eniten tätä erityistä yhteyttä? No, vastaus oli päivänselvä – Stop Making Sense, ei kerran vaan kahdesti.
Itse asiassa en ollut kuullut elokuvasta ennen vuotta 2014, jolloin olin vapaaehtoistyössä opiskelijana Leedsin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla niiden 28. festivaalilla. Lauantaina minulle annettiin tehtäväksi hoitaa ovia heidän koko päivän kestäneessä tapahtumassaan, jonka nimi oli ”Once In A Lifetime – A Day Of Classic Music Concerts”. Leedsin kaupungintalo, jossa esitettiin muun muassa elokuvia 1991: The Year Punk Broke ja Awesome: I Fuckin’ Shot That, oli muutettu täysin festivaalimaisen tunnelman luomiseksi. Tavalliset istuimet oli korvattu aurinkotuoleilla, ja takana oli baari, jossa tarjoiltiin myös katuruokaa. Lippujen tarkistamisen jälkeen vapaaehtoiset saivat jäädä katsomaan elokuvia, ja niinpä katselin Beastie Boysin kaltaisten bändien tekemisiä valkokankaalla oven vieressä.
Mutta sitten alkoi soida Stop Making Sense, ja huoneen tunnelma muuttui yhtäkkiä. Yleisön jäsenet alkoivat laulaa mukana, naputtelivat jalkojaan Byrnen kanssa, ja pian tuoleja siirrettiin huoneen sivuille, jotta tanssille saatiin tilaa. Olin ihastunut paitsi itse elokuvaan myös siihen, miten yleisö reagoi – lopulta joku huomasi minut heilumassa nurkassa ja veti minut mukaan joukkoon. Koko kaupungintalo liikkui yhdessä – olipa huoneessa kuka tahansa, kaikki olivat yhteydessä toisiinsa ja jakoivat euforian tunteen. Tuntuu halvalta kutsua sitä hengelliseksi kokemukseksi, ehkä jopa uskonnolliseksi, mutta sitä se yksinkertaisesti oli – pyhä ehtoollinen.
Kerran elämässä
(Kuvan luotto: A24)
Sittemmin olen ajatellut, että kokemus oli ainutkertainen. No, niin oli, kunnes viime viikolla BFI IMAXin erikoisnäytöksessä, jossa täysi joukko tuntemattomia ihmisiä saatiin jälleen kerran yhteen Stop Making Sensen avulla. Aivan kuten aiemminkin, laulettiin, tanssittiin ja iloittiin, kun me kaikki tunsimme ylivoimaisen riemun tunteen. Eräässä vaiheessa käännyin ympäri nähdäkseni, kuinka takanani istunut teinipariskunta lauloi Take Me To The Riverin mukana iloiset kyyneleet silmissään.
Kaikki aistit ovat käytössä Stop Making Senseä katsellessa. Myös remasterointi on lisännyt tätä ja herättänyt elokuvan eloon entistäkin elävämmin. Uuden äänimixin ansiosta voit halutessasi virittäytyä yksittäiseen instrumenttiin, Chris Frantzin rummuista Tina Weymouthin bassoon. Voit nähdä hikihelmet, jotka valuvat Byrnen kasvoilta, kun hän juoksee ympäri lavaa kuuluisassa ylisuuressa puvussaan – joka IMAXissa ei ole koskaan näyttänyt suuremmalta. En koskaan unohda, kuinka juontaja Spike Lee huudahti kaksi yksinkertaista sanaa ”läskipuku” hämmentyneelle Byrnelle näytöksen Q&A-kysymysten aikana, joka lähetettiin Toronton kansainvälisiltä elokuvajuhlilta.
Stop Making Sense -remasterin näkeminen tuon hurraavan yleisön kanssa viime viikolla muistutti minua siitä, mistä elokuvassa todella on kyse – yhteenkuuluvuudesta. Se on hyvin erityinen elokuva monesta syystä, mutta minulle se on se yhteisöllisyyden tunne, jonka se luo, mikä tekee siitä jotain arvokasta – se on puhdasta elokuvaa. 40 vuotta myöhemmin se on edelleen samanlainen kuin ennenkin, ja se tulee varmasti polttamaan taloa vielä vuosikymmeniä. Onko kenelläkään kysyttävää?
Stop Making Sense on nyt esillä IMAX-elokuvateattereissa Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Yleisölle elokuva tulee 29. syyskuuta.
Jos haluat tietää, mitä muuta vuosi tuo tullessaan, katso oppaamme kaikista vuoden 2023 tulevista suurista elokuvien julkaisupäivistä.