Mitä pelaatte tällä viikolla? Minusta tuntuu, että koko maailma on pelannut ikuisuuden joko Baldur’s Gate 3:a tai Starfieldiä. Hulluimmat meistä – eikä vähiten GR+:n oma Heather Wald – pelaavat molempia. Samaan aikaan. Ja se rikkoo hieman aivojani. Minäkö? Olen ollut tähtipainotteinen Bethesdan galaksia kiertävän avaruusoopperan parissa, mutta minun on myönnettävä, että olen hieman kateellinen kuultuani outoja tarinoita mustekalanpäisten kummajaisten kosiskelusta, demoninaisia suutelevista lyhyistä kuninkaista ja kauhean, hirvittävän ja kohtuuttoman ilkeästä elämästä Larianin D&D-vaikutteisissa high fantasy -läänissä.
Koska GamesRadar+:n henkilökunta on jo jakanut niin paljon siistejä ja asiantuntevia tarinoita, mietin tarkkaan, miten haluaisin lähestyä Baldur’s Gate 3:a, koska olen nyt vihdoin saanut aikaa sukeltaa peliin. Ja niinpä haluaisin kertoa teille, että se, että olen ollut täysi mulkku kaikille, joiden kanssa olen puhunut Forgotten Realmsissa, on tuonut minulle häpeää. Mutta ei se ole. Totta puhuen, olen rakastanut joka vitun minuuttia.
Kuten yllä olevasta otsikosta varmaan huomasitte: olen myöhässä Baldur’s Gate 3:n juhlista, joten olen päättänyt pilata juhlat olemalla täysi paskiainen kaikille tapaamilleni ihmisille.
Upota hampaasi
(Kuvan luotto: Larian)KAUNIS KAVERI, LOPPUTA!
(Kuvan luotto: Larian)
Voitin Baldur’s Gate 3:n viimeisen gauntletin täysin uudella taistelutyylillä ja terveellä annoksella RNG:tä
”Mitä, et siis luonut omaa hahmoa?” oli ensimmäinen kysymys, joka minulta kysyttiin, kun kerroin suunnitelmistani laajemmalle GR+-tiimille. Olisinhan voinut luoda avatarin tyhjästä, mutta koska pelin Origins-hahmot ovat alusta alkaen varustettu ennakkoluuloilla ja persoonallisuuden puutteilla, oli järkevämpää valita olemassa oleva Baldur’s Gate -hahmo. Dark Urge oli varmasti kaikkein kieroutunein alkuvaihtoehdoista, mutta heidän mainintansa ”verellä päällystetyistä poluista” ja se, että heitä vetää puoleensa ”käsittämätön julmuus”, tuntui hieman liian pitkälle menevältä – jopa minulle ja sille, mitä yritin saavuttaa. Karlach-näyttelijä Samantha BÉartin ”poltetaan kaikki maan tasalle” -inspiroima lähestymistapa kuulosti ehdottomasti houkuttelevalta, mutta minun ensisijainen tavoitteeni ei ollut tappaa kaikkea liikkuvaa, vaan yksinkertaisesti käyttäytyä kuin mulkku ja ärsyttää kaikkia.
Päätin, että Astarion sopisi tähän täydellisesti: ”Astarion vaelsi yössä vampyyrin jälkeläisenä vuosisatojen ajan palvellen sadistista isäntäänsä, kunnes hänet siepattiin pois. Nyt hän voi kulkea valossa, mutta pystyykö hän jättämään pahan menneisyytensä taakseen?”
(Kuvan luotto: Larian)
Tästä eteenpäin säännöt olivat yksinkertaiset: aina kun minulle esitettiin dialogivaihtoehtoja, valitsin loukkaavimmat ja sopimattomimmat vastaukset ja teot. Asiat alkoivat melko kesyinä, kuten se, että Lae’zel vaikutti todella tyytyväiseltä siihen, etten ollut Thrall ensimmäisessä kohtaamisessamme pelin alkupuolella. Hän puhui voimien yhdistämisestä selviytyäkseen ja siitä, että joku muinaiselta kuulostava jumala olisi saattanut siunata hänet. Vastasin vain: ”Kuka sinä olet?”, siinä toivossa, että hän tajuaisi vihjeen ja häipyisi ärsyttämään jotakuta muuta. Kävi ilmi, että ketään muuta ei ollut, ja niinpä minun oli pakko kärsiä hänen ylimalkaista pelleilyään, kunnes vikaantunut muukalaisalus, jolla olimme, teki pakkolaskun jollekin rannalle.
Kuivalla maalla asiat muuttuivat hieman mausteisemmiksi. Kuten silloin, kun huomasin Shadowheartin haikailevan ASBO:n perään samalla, kun hän hakkasi lakkaamatta puista ovea nyrkillä ja teki oikein kunnon rähinää. Hetkeä aiemmin olin päättänyt, että olin etsimässä ”saalista syötäväksi”, mutta se piti niin paljon meteliä, että halusin etsiä muualta.
”Sinulla – sinulla on sama juttu kuin minulla, päässäsi. Tunsin sen”, Varjosydän sanoi viitaten mielenmurhaajapetoihin, jotka olivat todellakin asettuneet aivoihimme. ”En tuntenut mitään. Ei aavistustakaan, mistä sinä puhut”, vastasin yrittäessäni lopettaa keskustelun. Tästä oli selvästi tulossa kokonainen juttu. ”Nämä otukset syövät meidät sisältäpäin ja muuttavat meidät mielen tappajiksi”, hän vastasi. ”Rauhoitu. Me pakenimme – me selvisimme. Ei ole tarvetta dramatiikkaan”, sanoin.
Myöhemmin keskustelussa käskin Varjosydäntä lopettamaan oven paukuttamisen kuin poliisi, joka jahtaa vankilasta karannutta.
Varjosydän: ”Mutta minä olen tuskin saanut mitään aikaan.”
Minä: ”Teet meteliä. Meteli herättää väistämättä huomiota.”
Sitten Varjosydän laukoi jonkun röyhkeän huomautuksen siitä, kuinka hän oli tappanut paljon ihmisiä ja että minun kannattaisi ehkä tehdä samoin. Pälä, pälä, pälä, pälä, lopeta leuhkiminen, ajattelin itsekseni. Sitten hän alkoi suunnata kohti korkeampaa maastoa päästäkseen lukitun oven ohi, ja koska hänen röyhkeytensä leikki yhä mielessäni, rikoin omia sääntöjäni ja tarjosin hänelle taistelua paikan päällä, koska olin niin vihainen.
(Kuvan luotto: Larian)
Oppitunti kai opittu. Latasin uudelleen ja päästin meluisan naapurini irti hänen nokkeluudestaan. Sitten vaelsin itse samaa mäkeä ylös ja löysin hehkuvan violetin pyörteen, jonka toisesta laidasta työntyi jonkun käsi läpi. Kuule, ymmärrän täysin, että tämä on fantasiapeli. Se ei ole todellista, se on pelkkää uskottelua. Mutta kuvittele, että tämä tapahtui sinulle oikeassa elämässä. Yritätkö sanoa, että auttaisit häntä? Älä nyt viitsi. Juoksisit vastakkaiseen suuntaan, etkö vain? Totta kai juoksisit. Jos tämä pelle saa itsensä tällaiseen tilanteeseen, hän saa itsensä uloskin.
Gale: ”Tarvitsetteko apua?”
Minä: *Läpsäytä kättä*
Gale: ”Oho! Ehkä olisi pitänyt selventää. Auttavaa kättä, joku?”
Minä: *Yrität innokkaasti mutta laskelmoidusti sabotoida sigilian*
Huolimatta päinvastaisista yrityksistäni Gale todellakin kiipesi ulos eteerisestä reiästä. Voin vain sanoa, että tästä kaverista tulee täysi riesa.
Gale: ”Sano, mutta minä tunnen sinut, eikö niin? Tavallaan. Sinäkin olit nautiloidilla [aiemmalla kolaroidulla aluksella].”
1. Olin, kyllä.
2. Älä välitä nautiloidista. Miten jäit jumiin tuohon kiveen?
3. Et luota tähän mieheen. Vedä aseesi esiin.
Vaihtoehto 3 koko päivän, olen pahoillani. Vitut tästä tyypistä.
Helppo homma. Et todellakaan halua tehdä sitä. Ei uhkaus, vain havainto.
1. Aseta aseesi tuppeen.
2. Ja miksi en todellakaan haluaisi hyökätä kimppuusi?
3. Hyökkää.
Taas kolme. Ilmeisesti.
(Kuvan luotto: Larian)
Tässä vaiheessa minulle kerrottiin, että Gale oli nyt ilmeisesti puolikuollut ja että olin muka räjäyttänyt reiän aika-avaruusjatkumoon enkä voinut oikeastaan edetä pelin yleistarinassa, kun tämä mies oli karkotettu elävien maasta. Gale yritti selitellä, mutta minä en suostunut siihen. ”Alan ajatella, että sinun on parempi olla kuollut”, sanoin hänelle ja valittelin samalla, että hänen koko temppunsa oli naurettavan monimutkainen.
Gale: ”En yritä koetella kärsivällisyyttänne, minun on vain oltava täysin varma, että ymmärrätte (hänen ylösnousemuksensa tärkeyden).”
Minä: ”Ole itse epätavallinen, Gale, ennen kuin keksin keinon tappaa sinut kahdesti.”
Haista vittu, Gale. Nähdään ikinä.
Ylpeys käy lankeemuksen edellä
(Kuvan luotto: Larian)
”Tämä vaihto oli myös hetki, joka merkitsi lankeemukseni alkua.”
Myöhemmin – kun minä ja viisastelija Astarion olimme jo pitkällä ja olimme täysi mulkku kaikille isoille ja pienille olennoille – törmään röyhkeään Grimblebock-nimiseen pikku paskiaiseen. Kovaa kaverinsa rinnalla näyttelevä tulinen gnomi kertoi minulle, että vaikka olin kaksi kertaa häntä pidempi, minulla oli vain ”puolet enemmän selkärankaa” kuin hänellä. Mutta olin vyöhykkeellä. Minulle annettiin mahdollisuus hyökätä, mutta en tarvinnut sitä. Pysyin vain paikallani ja tuijotin häntä tuhannen metrin päähän.
”Virnistä vain ja näytä hampaasi.”
Se sai Grimblebockin ja hänen hiljaisen kaverinsa lähtemään vastakkaiseen suuntaan. Mikä keltamahainen paskiainen.
Tästä vaihdosta oli kyse. Se oli sitä, mitä kuvittelin, kun lähdin tuhoamaan sananlaskun Baldur’s Gate 3:n juhlia. Se oli myös hetki, joka merkitsi kaatumiseni alkua. Sillä vaikka voit lukea parhaista Baldur’s Gate 3:n rakennuksista, kumppaneiden kokoonpanoista ja statsien jakamisesta, jotta etenisit pelissä mahdollisimman tehokkaasti, minä vietin niin paljon aikaa Act 1:n alkuvaiheessa yrittäessäni olla mahdollisimman monen ihmisen kiusana, etten ajatellut taistelua lainkaan. Kun sitten jäin loukkuun johonkin luolaverkkoon, joka sijaitsi juuri sen kappelin alapuolella, jossa olin säikäyttänyt pikku Grimblebockin hengiltä, ja kun törmäsin vihamielisten maagisten vartijoiden luurankosotilaiden laumaan, tajusin nopeasti, että olin suoraan sanottuna aivan kusessa.
Miten pelotella luurankoa? Miten koetella sellaisen olennon kärsivällisyyttä tai loukata sen tunteita, jolla ei ole kumpaakaan? Miten saada joukko vihamielisiä hyökkääjiä väittelyyn tai kiihkeään sanasotaan, kun näillä paskiaisilla ei ole edes kieltä? Vastaus on: ei ole. Sen sijaan teitä jahdataan ja teurastetaan kerta toisensa jälkeen. B-suunnitelmaa ei tässä tapauksessa ole. Jäätte virnistelemään, kantamaan hampaita, täynnä katumusta ja kyyristelemään nurkkaan, kun teille on väkisin syötetty terveellinen annos omaa lääkettänne.
Vastaanottavassa päässä oleminen ei näytä olevan hauskaa. Ei ihme, että kaikki olivat niin vihaisia minulle. Mutta hei, Baldur’s Gate 3:n paskiaisena oleminen oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti.
Starfield vai Baldur’s Gate 3 – kumpi tämän vuoden suurimmista roolipeleistä kannattaa pelata ensin?