Olen useaan otteeseen törmännyt Baldur’s Gate 3:ssa johonkin uuteen, joka on mennyt minulta täysin ohi aiemmilla läpipeluukerroilla. Itse asiassa melkein jokaisessa läpipeluukierroksessa olen nähnyt jotain, mitä en ole nähnyt aiemmin. Ehkä siksi en edes ajatellut tuntea kauhua, kun Alfria, rakastettava tiefling-bardi, ilmestyi leiriini ensimmäistä kertaa. Muistan ajatelleeni: miten olen voinut jäädä paitsi siitä, että sain yhden suosikki-NPC:ni liittymään seuraani koko tämän ajan? Ehkä en ollut nukkunut leirissä tarpeeksi kauan, jotta tämä olisi käynnistynyt ensimmäisessä näytöksessä, tai ehkä toimintani Groveissa käynnisti jotain uutta. Olin typerän innostunut, kun menin nukkumaan nukkumapaikalleni päättääkseni päivän… mutta, voi helvetti, sain todella ikävän herätyksen.
Miksi ihmeessä en edes epäillyt, että kaikki liittyi siihen, että pelasin ensimmäistä kertaa Dark Urgea? Olin vihdoin rohjennut itseni kokeilemaan ainutlaatuista Originia kuultuani siitä niin paljon. Virtuaalimaailmoissa mieluummin ”hyvänä” pysyttelevänä ihmisenä olen kieltämättä vältellyt ajatusta pitkään. Toki olen valinnut luopiopolun Mass Effectissä ja tehnyt kyseenalaisia päätöksiä muissa seikkailuissa, kuten The Witcher 3:ssa, mutta Dark Urge kuulosti vain niin… verenhimoiselta. Uteliaisuuteni sai kuitenkin yliotteen minusta, ja koska rakastan Larianin roolipeliä niin paljon, olen päättänyt kokea Sword Coastin jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta.
Mutta kun istuin siinä käsi tiukasti suullani järkyttyneenä, aloin miettiä, olinko tehnyt oikean päätöksen. Dark Urge oli juuri nostanut ruman päänsä ensimmäistä kertaa, ja Alfira-parka oli viaton uhrini. Synnynnäinen halu tappaa oli ilmeisesti noussut pintaan yhdessä yössä mitä ilkeimmällä ja verisimmällä tavalla, ja käsissäni oli paljon verta. Tässä vaiheessa en tiennyt, että se, mitä päättäisin tehdä seuraavaksi, asettaisi minut tielle, joka johtaisi siihen, että saisin kokea kaikkein tyydyttävimmän ja palkitsevimman tavan pelata Baldur’s Gate 3:aa.
Kapinallinen lapsi
(Kuvan luotto: Larian Studios)
Baldur’s Gate 3:n kaltaisen roolipelin pelaamisen kauneus on sen tarjoama vapaus ja valinnanvapaus. Se todella painottaa roolipelaamista ja tarjoaa lukemattomia tapoja muokata seikkailua. Luokkien valinnasta siihen, että voit päättää, kenen kanssa haluat romanssia, ja niin paljon muuta, ja sen laajuus on saanut minut palaamaan takaisin kerta toisensa jälkeen. Tämä pätee luonnollisesti myös Dark Urge -juoksuun.
Sinulla voi olla näitä väkivaltaisia impulsseja, mutta sinun ei tarvitse alistua niihin. Se, omaksutko ne vai vastustatko niitä, on täysin sinusta kiinni, ja ne muokkaavat sitä, miten matkasi päästä eroon tadpolesta aivoista ja nousta Absolute-kultisteja vastaan kehittyy. Niinpä leirillä tapahtuneen valitettavan murhapurkaukseni verisenä jälkimainingeissa tein vakaan päätöksen: en aio antaa periksi, vaan taistelen tätä halua vastaan. Aion näytellä Tavia, joka ei halua tätä kirousta ja joka on päättänyt vastustaa sitä ääntä, joka käskee häntä tappamaan.
Roolileikki
(Kuvan luotto: Larian Studios)
Baldur’s Gate 3:n Origins avaa mahdollisuuksia, joita haluaisin nähdä useammassa roolipelissä toteutettavan.
Ensimmäinen tekoni tämän toteuttamiseksi oli tulla rehelliseksi ryhmäni jäsenille. En aio piilottaa Alfiran ruumista tai puhdistaa verta käsistä. Koska minulla ei ole muistoja tai mitään käsitystä siitä, miksi minulla on tämä synnynnäinen tarve tappaa, ajattelin, että suoranainen kertominen olisi paras ratkaisu. Ehkä he voisivat auttaa minua keksimään, miten taistella tätä vastaan. Keskustelu toi luonnollisesti leiriin jonkin verran jännitystä, ja kaikki (Astarionia lukuun ottamatta) suhtautuivat minuun melko varovaisesti. Mutta rehellisyys on paras keino.
Siitä lähtien taistelin jatkuvasti Urgea vastaan kaikin mahdollisin tavoin. Välttelin kaikkia vuoropuheluvaihtoehtoja, jotka ruokkisivat pirullisia ajatuksia, ja kieltäydyin suoralta kädeltä ottamasta ihmishenkiä, kun häijy hovimestarini Scelertias Fel kehotti minua siihen.
– joka on kiistatta huono vaikuttaja, joka yrittää opastaa sinua antamaan periksi ”perintösi” takia. Tietenkin teoillasi on seurauksia, jos vastustat halujasi, mutta ne tekevät siitä sitäkin palkitsevampaa.
(Kuvan luotto: Larian Studios)
Eräässä tapauksessa kieltäytymisesi tappamisesta saattaa lähimmän kumppanisi mahdollisesti vaaraan. En ole koskaan missään tähän mennessä pelaamassani pelissä tuntenut oloani jännittyneemmäksi onnistuneen noppatarkistuksen heittämisen suhteen, mutta kohtaus on yksi Baldur’s Gate 3:n parhaista hetkistä. Minun tapauksessani se oli Astarion, joka tajuttuaan, että yritin niin epätoivoisesti välttää hänen tappamistaan, auttoi minua taistelemaan pimeitä halujani vastaan. Keskustelu, joka kehittyi sen jälkeen, tuntui niin intiimiltä ja merkitykselliseltä ja toi meidät yhä lähemmäksi, kun Tavini jakoi vaikean taakkansa.
En halua spoilata paljon enempää kuin olen jo tehnyt, mutta asiat muuttuvat todella mielenkiintoisiksi kolmannessa näytöksessä, kun saat vihdoin tietää totuuden alkuperästäsi ja teet yhden viimeisen suuren päätöksen, joka määrittää polkusi lopullisesti – ja sen myötä mahdollisesti myös Sword Coastin kohtalon. Sitoutumiseni vastarintaan on kuitenkin järkkymätön, ja se, että ponnistukseni tuottavat tulosta yhdessä pelin loppupuolen suurimmista yhteenotoista, oli täyttävin hetki, jonka olen tähän mennessä kokenut missään pelissä, sekä tarinan että roolipelaamisen näkökulmasta.
Olen huomannut, että Dark Urgena pelaaminen on tyydyttävää monin tavoin. Se todella muuttaa seikkailun tunnelman, sillä on niin paljon ainutlaatuisia vuorovaikutustilanteita ja dialogirivejä, jotka on täysin suunnattu Originille. Taustatarinasi tekee sinusta myös olennaisen osan juonta uudella ja odottamattomalla tavalla, mikä sai minut vihdoin ymmärtämään, mitä kollegani Jasmine Gould-Wilson tarkoitti väittäessään, että Dark Urge on Baldur’s Gate 3:n kanoninen tarina.
Joskus pienimmän vastarinnan tie on paras vaihtoehto, mutta Dark Urgen kohdalla sisäsyntyisiä vaistojasi vastaan taisteleminen on paras tapa kokea Baldur’s Gate 3. Ehkäpä jonain päivänä, jos jaksan, annan noille himoille periksi toisessa pelissä ja katson, millaista kaaosta voin kylvää. Mutta toistaiseksi nautin siitä, että voin vastustaa polkua, joka oli tarkoitettu minulle, varmana siitä, että Alfira oli Urgen viimeinen uhri.
Kun olin pelannut Baldur’s Gate 3:sta 400 tuntia, tein yhden ison päätöksen, joka johti minut Sormusten herraa muistuttavaan taisteluun.