Rikoin lempikelloni pelaamalla Bloodbornea ensimmäisellä kerralla. Viime yönä pyöräytin nilkkani pelatessani Lies of P:tä. On syytä huomioida etukäteen, että vaikka en muuten olekaan erityisen tapaturma-altis tosielämässä, kunnioitan olosuhteita, jotka johtivat näihin molempiin videopeliin liittyviin onnettomuuksiin. Molemmat olisi ehkä voitu välttää, mutta totta puhuen olen myös tavallaan iloinen siitä, että näin ei käynyt.
Ehkä tämä on loppupeli kaltaisilleni Soulsin kaltaisille toimintaroolipelien faneille. Ehkä kaikki lopulta innostuvat niin paljon näistä nopeatempoisista, riskipainotteisista ja paskamaisen kovista peleistä, että päätymme tekemään itsellemme fyysistä vahinkoa. Ehkä tästä tulee videopelien pelaamisen Dark Souls, jossa masokisti meissä ottaa vallan ja rikkoo neljännen seinän rikkomalla arvokkaita tavaroitamme.
(Kuvan luotto: Neowiz)PINOCCHI, YO
(Kuvan luotto: Neowiz)
Lies of P:n arvostelu: ”voimakas haastaja Soulslike-skenessä”
En kuitenkaan usko, että näin on. Rakastan kunnon virtuaalipelottelua, mutta kauhun hämärillä vesillä kahlitsevissa ARPG:issä on jotain erityisen erikoista, jossa kaikki se, mikä tekee näistä peleistä hyviä, on nostettu useilla pykälillä pelkän pelon kautta – siihen pisteeseen asti, että taistelet niiden kovimpia pahiksia vastaan pelissä ja olet noussut jaloillesi todellisuudessa. Hyppelet jalalta toiselle ympäri olohuoneesi, siirrät painoasi jokaisen ruudulla näkyvän iskun myötä, nojaudut raskaisiin hyökkäyksiin ja heilahdat puolelta toiselle hyökkääjän edetessä. Vastaiskuissa liikut nopeasti. Isket ranteesi takkaa vasten. Kaadut nilkallesi. Rikot kellosi ja satutat jalkasi. Huudat kivusta – pelissä ja oikeassa elämässä – ja sitten ryhdistäydyt, pyyhit pölyt ja yrität uudelleen. Ja se on hämmästyttävää.
Kaiken tämän kautta Bloodbornen outo, eteerinen Lovecrafti-estetiikka ja -teemat galvanisoivat sen mieltymyksen kosmiseen kauhuun jo vuonna 2015. Se on mielestäni edelleen paras esimerkki siitä, miten ymmärretyn kaavan – tämän Demon’s Soulsin keksimän ja Dark Soulsin laajemmin popularisoiman – pohjalta juostaan ja parannetaan sitä, tässä tapauksessa tekemällä siitä vaikeampaa, nopeampaa ja pelottavampaa. Kuka voisi unohtaa selkäpiitä karmivan taistelun Mensiksen painajaisen kanssa tai välienselvittelyn Mergon märän sairaanhoitajan kanssa? Se lopullinen yhteenotto Ghermanin kanssa Hunter’s Dreamin hohtavien kukkapenkkien keskellä kummittelee yhä painajaisissani.
Bloodborne on siis helposti kehittäjä FromSoftwaren ahdistavin peli. Ja vaikka Lies of P on herättänyt osuvia vertailuja Yharnamin painajaismaiseen maailmaan saapuessaan tällä viikolla, uskon, että Neowiz Gamesin uusin luomus voi itse asiassa ohjata kauhun tulevaisuutta tällä alalla.
Splinter helvetti
(Kuvan luotto: Neowiz)
”Lies of P:n löysät Pinocchio-perustat antavat pelin nojata täysin siihen, miten helvetin pelottavia mallinuket ovat”.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Bloodborne olisi yhtä pelottava tänään kuin se oli ilmestyessään kahdeksan vuotta sitten. Sen teemat verestä valuuttana, ulottuvuushyppelystä ja kieroutuneista siviileistä, joita yöllä tapahtuvat asiat terrorisoivat, ovat edelleen selkäpiitä karmivan nerokkaita. Mutta Elden Ringin ja jopa Dark Souls 3:n kaltaiset pelit ovat sittemmin nostaneet rimaa niin paljon korkeammalle – kaikessa taisteluista maailman ulkoasuun ja pomokohtaamisiin – että Bloodbornen kokonaisvaltainen vaikutus on väistämättä hieman kärsinyt. Gaelissa on isä Gascoinen viboja, Abyss Watchers tuntuu samankaltaiselta kuin Lady Maria, Oceiros the Consumed King (kuvitteellinen itkevä vauva sylissä) olisi kuin kotonaan Yharnamissa, ja niin edelleen.
Lies of P:n ylitse muiden nousee siinä, että se on mestarillinen tasapaino vaikutuksen ja ainutlaatuisuuden välillä. Se on selvästi saanut vaikutteita FromSoftwaren aiemmasta katalogista, erityisesti Bloodborne-pelistä, mutta sen tuore näkemys Soulsiken kaavan kauhuvetoisesta puolesta toimii monella tasolla. Sen löysät Pinocchio-perustat antavat pelin nojata täysin siihen, miten helvetin pelottavia mallinuket ovat – yleensä, mutta varsinkin kun ne nousevat aiemmin liikkumattomasta asennosta ja tulevat sinua kohti tylpillä esineillä. Saman estetiikan ansiosta Lies of P:n pomokohtaamiset poikkeavat Bloodbornen antropomorfisista pedoista ja antavat niille usein steampunk-henkisiä piirteitä, jotka sopisivat hyvin esimerkiksi BioShockiin tai Fallout-sarjaan.
(Kuvan luotto: Neowiz)
”Vasta kun yksi peli tekee tämänkaltaista käsikauhua oikeudenmukaisesti, tajuaa, kuinka puutteellista se on muualla; ja vasta silloin tajuaa, kuinka paljon enemmän sitä tarvitaan suuremmassa mittakaavassa”.
Vaikka peli on suunniteltu jäljittelemään mennyttä aikakautta, se, että Kratin kaupungin nukkekansa on järjestänyt väkivaltaisen kansannousun kaikkinäkevää Grand Covenantia vastaan ja teurastanut samalla ihmisväestön, kuvastaa jotakin futuristisempaa – kun muuten passiivinen väestö on ryhtynyt kaatamaan valtiota. En ole ensimmäinen, joka sen sanoo, mutta tämä kehystäminen on ovela tapa houkutella pelaajia, saada heidät uskomaan pelimaailmaan ja sen tarinaan ja saada pelaajat painumaan yhä syvemmälle ja syvemmälle tähän painajaiseen, jonka maailma on itse luonut.
Tietenkin temaattisella tasolla jälkimmäinen peilaa Bloodbornea melko tarkasti. Mutta siinä missä Bloodborne on ollut lähes yksinomaan Dark Soulsin kaltainen karkea laskutus, mutta kauhu ajan mittaan, Lies of P voisi – ja minusta sen pitäisi – merkitä uutta alkua Soulsin kaltaiselle toimintaroolipelikauhulle. Vasta kun yksi peli tekee tämänkaltaista käytännön pelottelua oikeudenmukaisesti, tajuaa, kuinka puutteellista se on muualla; ja vasta silloin tajuaa, kuinka paljon enemmän sitä tarvitaan laajemmassa mittakaavassa. Lies of P voisi puolestaan avata portit kekseliäälle ja innovatiiviselle Souls-tyyppiselle kauhulle tulevaisuudessa. Koruni ja fyysinen terveyteni olkoon kirotut.
Pidätkö ARPG:istä? Mikset tutustu Elden Ringin kaltaisiin parhaisiin peleihin, joita on nyt saatavilla?