Ex Machina- ja Annihilation-ohjaaja Alex Garlandin uusimmassa elokuvassa Civil War näemme konfliktin kauhut pikemminkin kameran linssin kuin tähtäimen läpi. Pääsemme mukaan toimintaan kokeneen kuvajournalistin Leen (Kirsten Dunst), hänen Reuters-kollegansa Joelin (Narcosin Wagner Moura) ja New York Timesin veteraanin Sammyn (Dunen Stephen McKinley Henderson) kautta. Mukana on myös wannabe-sotakuvaaja Jessie (Priscillan Cailee Spaeny), joka lähtee mukaan Washington DC:hen kuvaamaan presidentin (Nick Offerman) viimeisiä päiviä ennen kuin kapinalliset valtaavat Valkoisen talon.
Dunstin mukaan elokuvan keskittyminen lehdistöön siviilien tai asevoimien sijaan perustuu ”todella siihen, miten Alex kasvoi. Hänen isänsä oli sanomalehden pilapiirtäjä ja hän kasvoi toimittajien ympäröimänä, joten luulen, että se tapa oli Alexille luonnollisin”, hän kertoo GamesRadar+:lle. ”Mielestäni se tekee siitä enemmän ihmisyyttä. Aseen sijaan sinulla on kamera. Se on hyvin erilainen tapa päästä sisään, ja mielestäni siinä on myös kauneutta.”
Ja kamerat kirjaimellisesti tuovat meidät mukaan elokuvaan – kun Lee tai Jessie ottaa kuvan, näemme otoksen, lyhyesti, tiukasti sommitellun still-kuvan, joka täyttää hetkellisesti ruudun kaaoksen keskellä. Pysähtyneisyyden pitäisi toimia hengähdystaukona brutaalista toiminnasta, mutta niin ei tapahdu. Liikkumattomuus vain tekee kauhusta entistä karumman.
Hiljaisuus ja melu
(Kuvan luotto: A24)
Tämä karuus vallitsee koko elokuvassa: Civil Warin toimintakohtaukset ovat yksinkertaisuudessaan levottomuutta herättäviä. Yksi asia, joka pistää silmään, on hiljaisuus laukausten tai räjähdysten jälkeen ”soi korvissa” -äänitehosteen sijaan, jota niin usein käytetään sotaelokuvissa. ”Käytimme todellisuuden kieltä, joten se tuli joko eletystä kokemuksesta tai uutis- tai dokumenttimateriaalista”, Garland selittää meille.
”Yksinkertainen esimerkki voisi olla se, että elokuvassa on kielioppi, joka liittyy siihen, miten ihmisiä ammutaan. Siellä on suuria veripilviä ja he lentävät takaisin, [mutta] aika usein, kun jotakuta ammutaan, hän vain kaatuu, eikä siinä ole mitään kovin dramaattista. Joku, joka katsoo elokuvaa, ei ehkä ole koskaan nähnyt, että jotakuta ammutaan tosielämässä tai uutiskuvissa tai mitä tahansa. Mutta vaikka he eivät olisi koskaan nähneet sitä, he huomaavat hassunlaisen korostuksen todellisuutta kohtaan. Ja kun he näkevät väkivallan hetkiä, siinä on jotain, mikä tuntuu aidolta.”
Ex Machina- ja Annihilation-ohjaaja Alex Garlandin uusimmassa elokuvassa Civil War näemme konfliktin kauhut pikemminkin kameran linssin kuin tähtäimen läpi. Pääsemme mukaan toimintaan kokeneen kuvajournalistin Leen (Kirsten Dunst), hänen Reuters-kollegansa Joelin (Narcosin Wagner Moura) ja New York Timesin veteraanin Sammyn (Dunen Stephen McKinley Henderson) kautta. Mukana on myös wannabe-sotakuvaaja Jessie (Priscillan Cailee Spaeny), joka lähtee mukaan Washington DC:hen kuvaamaan presidentin (Nick Offerman) viimeisiä päiviä ennen kuin kapinalliset valtaavat Valkoisen talon.
Dunstin mukaan elokuvan keskittyminen lehdistöön siviilien tai asevoimien sijaan perustuu ”todella siihen, miten Alex kasvoi. Hänen isänsä oli sanomalehden pilapiirtäjä ja hän kasvoi toimittajien ympäröimänä, joten luulen, että se tapa oli Alexille luonnollisin”, hän kertoo GamesRadar+:lle. ”Mielestäni se tekee siitä enemmän ihmisyyttä. Aseen sijaan sinulla on kamera. Se on hyvin erilainen tapa päästä sisään, ja mielestäni siinä on myös kauneutta.”
Ja kamerat kirjaimellisesti tuovat meidät mukaan elokuvaan – kun Lee tai Jessie ottaa kuvan, näemme otoksen, lyhyesti, tiukasti sommitellun still-kuvan, joka täyttää hetkellisesti ruudun kaaoksen keskellä. Pysähtyneisyyden pitäisi toimia hengähdystaukona brutaalista toiminnasta, mutta niin ei tapahdu. Liikkumattomuus vain tekee kauhusta entistä karumman.
Hiljaisuus ja melu
(Kuvan luotto: A24)
Tämä karuus vallitsee koko elokuvassa: Civil Warin toimintakohtaukset ovat yksinkertaisuudessaan levottomuutta herättäviä. Yksi asia, joka pistää silmään, on hiljaisuus laukausten tai räjähdysten jälkeen ”soi korvissa” -äänitehosteen sijaan, jota niin usein käytetään sotaelokuvissa. ”Käytimme todellisuuden kieltä, joten se tuli joko eletystä kokemuksesta tai uutis- tai dokumenttimateriaalista”, Garland selittää meille.
”Yksinkertainen esimerkki voisi olla se, että elokuvassa on kielioppi, joka liittyy siihen, miten ihmisiä ammutaan. Siellä on suuria veripilviä ja he lentävät takaisin, [mutta] aika usein, kun jotakuta ammutaan, hän vain kaatuu, eikä siinä ole mitään kovin dramaattista. Joku, joka katsoo elokuvaa, ei ehkä ole koskaan nähnyt, että jotakuta ammutaan tosielämässä tai uutiskuvissa tai mitä tahansa. Mutta vaikka he eivät olisi koskaan nähneet sitä, he huomaavat hassunlaisen korostuksen todellisuutta kohtaan. Ja kun he näkevät väkivallan hetkiä, siinä on jotain, mikä tuntuu aidolta.”
Ensimmäinen näistä kohtauksista tapahtuu elokuvan alkupuolella, kun Lee ja Jessie tapaavat ensimmäisen kerran. Suuri väkijoukko kaduilla ajautuu levottomuuksiin pommin räjähdettyä, ja Lee tulee Jessien avuksi, kun hän näkee nuoremman naisen kameransa kanssa, mutta ilman pressaliivejä tai mitään suojavarusteita. Ylivoimaisesta kakofoniasta hermostuttavaan hiljaisuuteen vellova äänisuunnittelu ja tungoksen kineettinen, tukahduttava visuaalinen ilme tekevät tästä ensimmäisen Civil Warin monista pelottavista toimintakohtauksista.
Big Screen Spotlight
Joka perjantai uusi artikkeli, joka valottaa teatterilevityksiä, joista sinun on hyvä tietää.
”Kun elokuva tekee asioita, jotka eivät ole totta, se saa ihmiset tuntemaan olonsa mukavammaksi”, Garland jatkaa. ”Tämä on todella pelottava avaruusolio, joka repii ihmisiä palasiksi, mutta minun ei tarvitse koskaan olla huolissani siitä. Kun taas yksilönä voi joutua osalliseksi väkivaltaisuuksiin kadulla, jossa ihmiset hakkaavat toisiaan. Ja voisit yhtäkkiä löytää itsesi sen keskeltä, niin voi käydä. Joten se osuu eri tavalla sinuun.”
Tilaa GamesRadar+-uutiskirje.
Viikoittaiset digestit, tarinoita rakastamistasi yhteisöistä ja paljon muuta…
Ota minuun yhteyttä muiden Future-brändien uutisilla ja tarjouksillaVastaanota meiltä sähköpostia luotettavien yhteistyökumppaneidemme tai sponsoreidemme puolestaLähettämällä tietosi hyväksyt käyttöehdot ja tietosuojakäytännön ja olet vähintään 16-vuotias.
Tuossa kohtauksessa ja monessa muussa elokuvan aikana Lee liikkuu kameransa kanssa verilöylyn läpi kuin autopilotilla. Siinä on yhteys katkennut, tilanteesta irrottautuminen, joka johtuu itsesuojelusta ja paatuneesta irrottautumisesta, joka on seurausta niin monista kentällä vietetyistä vuosista. Irrottautuminen on kuitenkin myös jotain, mitä jotkut kriitikot ovat väittäneet elokuvan ytimessä olevan.
Tulkinnanvarainen
(Kuvan luotto: A24)
Ex Machina- ja Annihilation-ohjaaja Alex Garlandin uusimmassa elokuvassa Civil War näemme konfliktin kauhut pikemminkin kameran linssin kuin tähtäimen läpi. Pääsemme mukaan toimintaan kokeneen kuvajournalistin Leen (Kirsten Dunst), hänen Reuters-kollegansa Joelin (Narcosin Wagner Moura) ja New York Timesin veteraanin Sammyn (Dunen Stephen McKinley Henderson) kautta. Mukana on myös wannabe-sotakuvaaja Jessie (Priscillan Cailee Spaeny), joka lähtee mukaan Washington DC:hen kuvaamaan presidentin (Nick Offerman) viimeisiä päiviä ennen kuin kapinalliset valtaavat Valkoisen talon.
Dunstin mukaan elokuvan keskittyminen lehdistöön siviilien tai asevoimien sijaan perustuu ”todella siihen, miten Alex kasvoi. Hänen isänsä oli sanomalehden pilapiirtäjä ja hän kasvoi toimittajien ympäröimänä, joten luulen, että se tapa oli Alexille luonnollisin”, hän kertoo GamesRadar+:lle. ”Mielestäni se tekee siitä enemmän ihmisyyttä. Aseen sijaan sinulla on kamera. Se on hyvin erilainen tapa päästä sisään, ja mielestäni siinä on myös kauneutta.”