Kirjailija/taiteilija Christian Wardin ihanan työn ansiosta nykyinen Batman: City of Madness -sarja on jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka Pimeä ritari sukeltaa kauhuun.
Kun Gothamissa avautuu vajoama, Batman joutuu käymään Two-Facen luona Arkhamissa. Siellä hän palauttaa mieleen Grant Morrisonin ja Dave McKeanin käänteentekevän sarjakuvaromaanin Arkham Asylum: A Serious House on Serious Earth tapahtumat. ”Vuosia sitten jouduin viettämään siellä yön”, Batman miettii itsekseen. ”Pahimpina hetkinäni… Mietin, olisinko ehkä koskaan lähtenyt sieltä.”
Ward vetää tietoisesti yhteyksiä uuden City of Madness -sarjan ja tuon klassikkokirjan välille sekä heittää mukaan Pöllöjen hovin ja Lovecrafti-version Pimeästä ritarista – Batman Belowin. Uudella sarjalla on kuitenkin vielä pitkä matka edessään, ennen kuin se voi päihittää Arkhamin kenties kaikkien aikojen häiritsevimpänä Batman-sarjakuvana.
(Kuvan luotto: DC Comics)
Tämä johtuu paljolti siitä, että alusta alkaen on vaikea sanoa, kuinka suuri osa Arkhamin tarinasta on edes perinteisesti ”todellista”. Eikä sillä tarkoiteta sitä tyypillistä merkitystä, jossa jokin trippi- tai unenomainen efekti vääristää Batmanin omaa havaintokykyä rajoitetuksi ajaksi. Tarina on ehdottomasti hallusinatorinen, mutta se johtuu siitä, että Morrisonin erityinen tulkinta tässä katsoo Batmanin oman maailman ja mielen olevan luonnostaan sellainen.
Batmania, jonka olkapäähaarniskat kaareutuvat käpristyneiksi piikeiksi ja jonka puku näyttää usein sileältä, venähtäneeltä iholta koko kehossaan, voi tuskin pitää oman elämänsä luotettavana kertojana. Kuten monet hahmot ja pahikset huomauttavat, on epäselvää, kuinka suuri osa Batmanin olemassaolosta on vain välähdys hänen omasta ”hulluudestaan”.
”Joskus luulen, että mielisairaala on pää. Olemme valtavan pään sisällä, joka uneksii meidät kaikki”, Hullu Hattutäti pohdiskelee. ”Ehkä se on sinun pääsi, Batman. Arkham on peililasi. Ja me olemme sinä.”
(Kuvan luotto: DC Comics)
Niitä asioita, jotka yleensä vakauttavat Batman-tarinaa – seikkailun tuntua tai Batmanin väistämätöntä sankarillista uhkarohkeutta – ei löydy täältä mistään. Se vähäinenkin toimintakerronta, mitä on (Arkhamin vangit ottavat henkilökunnan panttivangiksi ja Batman joutuu heidän jahtaamakseen saapumisensa jälkeen), on nielaistu laajaksi painajaiseksi.
Tämä Batman on hampaita kiristelevä ja itseinhoa tunteva olento, mies, joka tunnustaa, ettei hän voi paeta Arkhamia tai omaa päätään (tai molempia). Ja sen empatian sijaan, jota hän yleensä osoittaa heikompia vihollisiaan kohtaan, viittaa kantava ristiretkeläinen kohtelee heitä tässä inhoten, ikään kuin hänelle näytettäisiin pahimmat versiot itsestään ja hän kieltäytyisi myöntämästä sitä.
Arkham on täynnä uskonnollista allegoriaa, tarot-kuvia ja lukemattomia viittauksia muihin ”Kuinka paljon siitä tapahtuu hahmon päässä?” -tarinoihin, kuten Liisa Ihmemaassa ja jopa Psychoon.
Suuri osa siitä on kuitenkin sekoittunut hahmojen monien pakkomielteiden tuotteeksi. Batmanin kerronnan ankkurina on tarina Amadeus Arkhamista, turvapaikan perustajasta ja henkilöstä, josta monien tragedioiden ja trauman vääntämän lapsuuden vuoksi tulee lopulta oman sairaalansa tuhoon tuomittu potilas. Hänen pyrkimyksensä ”parantua” on kuitenkin samanlainen kuin Batmanin yritykset ”pelastaa” – loppujen lopuksi tuloksettomia.
Sen sijaan kasvava, pelottava oivallus näyttää olevan, että he molemmat ovat vain aurinko, jota ympäröivät kiertoradalla olevat olennot, jotka jakavat sen, mikä heidät sairastuttaa. Tämän yksityiskohdan herättää fyysisesti henkiin tuskastunut Savinaama, joka lähestyy Batmania kädet ojennettuina: ”Ihoni on sairas, Batman. Se on mätä ja vuotaa. Vain sinä voit auttaa minua. Haluan vain jakaa sairauteni.”
Vihainen Batman vastaa hakkaamalla häntä armottomasti.
(Kuvan luotto: DC Comics)
Dave McKeanin taide tekee mielisairaalasta sokkelon, jossa ei ole kuvioita tai laajempaa syytä. Se on sopiva valinta, sillä kirja tekee selväksi, että fyysinen poistuminen mielisairaalasta ei millään tavalla vastaa henkistä ulospääsyä. McKeanin ja Morrisonin lähestymistapa perinteiseen sarjakuvapaneelointiin syventää entisestään lukijan ”kaninkolon” eksyksissä olon tunnetta. Kaikki on hyvin kaunista, usein makaaberilla tavalla, ja ainoa hahmo, joka selviytyy siitä vahingoittumattomana, on Jokeri, jolla psykologin mukaan on eräänlainen ”superjärkevyys”, jonka avulla hän voi käsitellä maailmaa.
Tai tässä tapauksessa käsitellä Batmania, joka on kaikkien hahmojen ja erityisesti Jokerin häiriintyneen ihastuksen kohteena, sillä hän suhtautuu häneen flirttailevalla, sadistisella ilolla.
Lukemattomat esimerkit Batman-mediasta ovat esittäneet kysymyksen: ”Luoko Batman omat roistonsa? Houkutteleeko hänen läsnäolonsa niitä jollain tavalla tai inspiroiko hän niitä?”. Arkham Asylum: A Serious House on a Serious Earth esittää, että ehkä ne olivat jo siellä, Batmanin rikkinäisen mielen hahmoja, jotka vaanivat paikan käytävillä, joka on hänelle enemmän koti kuin hän koskaan ymmärtääkään.
Arkham Asylum: A Serious House on Serious Earth ilmestyy nyt DC Comicsilta. Batman: City of Madness #1 on myös nyt saatavilla.
The Ten-Eyed Man, The Penny Plunderer ja paljon muuta! Nämä ovat kaikkien aikojen oudoimmat Batman-pahikset.