Lords of the Fallen (2023) on täällä markkinointikampanjan jälkeen, joka samanaikaisesti otti etäisyyttä samannimiseen edeltäjäänsä vuodelta 2014 ja samalla juhlisti yhteistä sukujuurta. CI Gamesin ollessa jälleen julkaisijan paikalla ja Hexworkin ohjatessa tällä kertaa kehitystä, tämä Lords of the Fallenin uusi versio on Soulsin kaltainen toiminta-RPG, joka todella nojaa inspiraatioihinsa. Niin kuin todella nojaa niihin. Jos olet lukenut Lords of the Fallen -arvostelumme, tiedät, miten paljon FromSoftwaren aiemmat pelit vaikuttavat tähän peliin, ja olet jo tietoinen siitä, miten ja miksi kirjoittajamme mielestä tämä on joskus hyvä mutta usein myös ongelmallista.
Olen vasta muutaman tunnin ajan mukana omassa pyrkimyksessäni kukistaa demonijumala Adyr, joten en pysty arvostelemaan Lords of the Fallenia kokonaisuutena. Sen voin kuitenkin sanoa, että Lords of the Fallen herättää minussa vahvoja Dark Souls 2:n ja Legacy of Kain: Soul Reaverin viboja – ja koska Souls-tyyppinen genre jatkaa kasvuaan ja kehittymistään, olen itsekin aika hemmetin kiinnostunut tähän mennessä pelaamastani vaatimattomasta osasta.
Sieluparat
(Kuvan luotto: CI Games)AGES LONG PAST
(Image credit: FromSoftware)
Dark Souls 2: Scholar of the First Sin arvostelu
Lords of the Fallen on synkkä, niin temaattisesti kuin visuaalisesti. Jälkimmäisen osalta se on ehkä liiankin synkkä, sillä kaikki, mitä olen tähän mennessä pelannut, heijastaa synkkää esteettistä sekoitusta Souls-sarjan klaustrofobisimmista ja vähiten inspiroivista rönsyilyistä. Se ei ole aivan Dark Soulsin Blighttownin tai Dark Souls 2:n The Gutterin epätoivon tasoa, mutta samalla FromSoftin ylistetyimmissä roolipeleissä jo varhaisessa vaiheessa esiintyvät upeat maisemat ja valkoisena hehkuvat hiekkakivirauniot eivät ole vielä toistaiseksi näkyneet tässä. Ymmärtääkseni pelin maisemat avautuvat hieman myöhemmin, jos totta puhutaan, mutta syy, miksi teen vertailun tässä, on kaksi: ensinnäkin Lords of the Fallen on niin häpeilemättömän inspiroitunut Soulsborne-peleistä, että se tuntuu pätevältä; ja toiseksi, se loistava valo, joka on kantanut minua läpi Lords of the Fallenin alkuvaiheiden, muistuttaa mielestäni Dark Souls 2:sta.
Lords of the Fallen ei välttämättä vastaa Dark Souls 2:ta millään erityisellä tavalla, mutta Soulsborne-sarjan kokonaisuuteen melko hyvin perehtyneenä se saa minut tuntemaan, miltä tuntui tutkia Drangleicia ensimmäistä kertaa kaikki ne vuodet sitten. Olen viettänyt varmaan yli tuhat tuntia kammaten FromSoftin kieroutuneimpia maailmoja viimeisen noin kymmenen vuoden aikana – Demon’s Soulsin Boletariasta Elden Ringin The Lands Betweeniin – ja olen nauttinut iteratiivisesta käyristä, joka on parantanut kaikkea taistelun sujuvuudesta tasosuunnitteluun ja vihollisten vaikeusasteeseen tuona aikana. Dark Souls 2:ta on kuitenkin pitkään pidetty sarjan huonoimpana pelinä, sillä sitä on johtanut eri tekijätiimi kuin muita Souls-pelejä.
Kun palasin Dark Souls 2:een vähän aikaa sitten, FromSoftin avainhenkilöiden – eikä vähiten arvostetun ohjaajan Hidetaka Miyazakin, joka oli tuolloin kääntänyt huomionsa Bloodborneen – poissaolo tuntuu nyt selvemmältä kuin koskaan, ja peli tuntuu usein enemmän kloonilta kuin vastineelta. Juuri sellaiselta Lords of the Fallen tuntuu käsissäni: taistelu on mukavaa, mutta hieman hankalaa; liikkuminen on hienoa, mutta voi olla epäkeskeistä; pomotaistelut ovat pirun kovia, mutta toisinaan epäreiluja ilman omaa syytäsi; maailma on hyvin suunniteltu, mutta lineaarinen ja joskus vailla jatkuvuutta. Dark Soulsia ja/tai Elden Ringiä vastaan voisin tehdä monia muita tällaisia vertailuja.
Mikä ei välttämättä ole huono asia. Kun suorituskykyongelmat tai tarpeettoman vaikeat pomot pysäyttävät etenemisen, se on yksi asia – esimerkiksi muodolliset pomot, jotka ilmestyvät tavallisina vihollisina heti taistelujen jälkeen, on niin ala-arvoista – mutta olen aina löytänyt viehätystä Dark Souls 2:n kaltaisesta pelistä, joka ei ole aivan hiilikopio siitä, mitä sitä ennen on pelattu, ja tunnen sen jälleen Lords of the Fallenissa.
Toisenlainen
(Kuvan luotto: CI Games)
”Se, mistä nautin Lords of the Fallenissa, on kuitenkin paljon ilmeisempää. Pelin ulottuvuushyppely on kuin jotain Legacy of Kain: Soul Reaverista otettua”
Rehellisyyden nimissä ymmärrän, että edellä mainittu on henkilökohtainen asia. Ymmärrän täysin, että se, että Dark Souls 2:sta muistutettiin julkaisun yhteydessä, kuinka jotkut pilkkasivat sitä välittömän edeltäjänsä huonommaksi, ja itse asiassa pidin varsin paljon siitä, että se ei ollut täysin samanlainen, on parhaimmillaan abstrakti kanta ja pahimmillaan kiistanalainen mielipide. Se, mistä Lords of the Fallenissa myös todella nautin, on kuitenkin paljon ilmeisempää. Pelin ulottuvuushyppely on kuin jotain Legacy of Kain: Soul Reaverista vedettyä.
Legacy of Kain: Soul Reaver on vuonna 1999 ilmestynyt toimintaseikkailupeli vampyyreistä ja roolipeleistä, jonka teki sama tiimi kuin alkuperäisten Tomb Raider -pelien takana, Crystal Dynamics ja Eidos Interactive. Aikoinaan peliä mainostettiin löyhästi ”Tomb Raider-mutta-haastavampi”, ja vaikka tämä pitikin jossain määrin paikkansa, sen ulottuvuushyppely – jossa pomot ja arvoitukset voitettiin vain tietyissä maailmoissa, mutta toisissa maailmoissa avautui uusia alueita ja esineitä – teki siitä paljon enemmän. The Legend of Zelda: A Link to the Past, A Link Between Worlds ja Silent Hill -sarja tulevat mieleen peleinä, joissa on käytetty samankaltaisia mekanismeja tehokkaasti, mutta Soul Reaverin synkät fantasiaelementit ovat jättäneet fanit kaipaamaan lisää vuosikymmeniä.
Lords of the Fallenin Umbral-lamppujen käyttö heijastelee edellä mainittua. Elävien ja kuolleiden maailmojen (Axiom ja Umbral) välillä liikkuminen ja jälkimmäiseen kurkistaminen antaa sinulle mahdollisuuden paljastaa salaisuuksia, uusia vihollisia, tutkittavia reittejä ja useita ympäristöpulmia, joiden avulla pääset uusille alueille elävien maassa. Yksi suosikkiasioistani tässä koko prosessissa on se, että Lords of the Fallen antaa sinun mennä Umbraliin milloin haluat, mutta päästää sinut takaisin vain jäljittämällä tiettyjä kuljetustotemeja. Kuten Stranger Thingsin The Upside Downissa – tai itse asiassa Soul Reaverin Demon Realmissa – siellä on aika pirun pelottavaa.
Lords of the Fallenin karheammista reunoista huolimatta Souls-tyyppinen genre on loppujen lopuksi erittäin hyvässä kunnossa vuoden 2023 lopulla, ja Hexworksin kallistus sekä alkuperäiseen ideaan että näiden pelien yleiseen tyyliin on uponnut minuun. Olen niin ihastunut Elden Ringiin, etten vieläkään osaa ottaa kunnolla etäisyyttä siihen, ja olen palannut sekä Bloodborneen että Dark Souls 2:een vaihtelevissa määrin viimeisten 12 kuukauden aikana. Lies of P on ilmestys tällä saralla, ja vaikka Lords of the Fallen ei ehkä saavuta samaa tasoa, uskon, että se tekee tarpeeksi ansaitakseen paikkansa keskustelussa.
Minulla on varmasti enemmän sanottavaa, kun olen viettänyt enemmän tunteja sen painajaismaisessa maailmassa (maailmoissa). Etenkin nyt, kun umbraalissa minua näyttää vaanivan kasvoton varjomies. Tervetuloa karmivaan aikaan, todellakin.
Tutustu näihin 10 Dark Soulsin kaltaiseen peliin, jotka pistävät terveyspalkkisi koetukselle.