Makasin sängyssä muutama yö sitten, kun se tuli mieleeni. Täysin yllättäen sanat Sword of Vermillion ilmestyivät mielessäni kuin joulupantomiimin mainosjuliste, jonka pääosassa on epätodennäköinen joukko kauan sitten unohdettuja tv-persoonia. Sword of Vermillion, hyvänen aika, siitä on aikaa. Pelasin Segan Mega Drive -roolipeliä (Genesis, jos luet tätä Yhdysvalloissa) ensimmäisen kerran loppuvuodesta 1992, ja jo kuusivuotiaana olin ällikällä lyöty siitä, miten hienostuneelta peli tuntui. Sonic the Hedgehogin, ToeJam & Earlin, Golden Axen ja monien muiden 16-bittisten side-scrollereiden rinnalla tuntui, että tässä maailmassa oli niin paljon nähtävää ja tehtävää.
Tuohon aikaan Sega varmasti ajatteli niin – se markkinoi kunnianhimoisesti omaa roolipeliään 300 tunnin pelikokemuksena. Jopa pelin kotelon kääntöpuolella oleva mainos lupasi ”satoja tunteja seikkailupelaamista!”. Vaikka minulla ei ole aavistustakaan, kuinka monta tuntia upotin itse peliin lähes kolme vuosikymmentä sitten, tiedän, että se maksoi isälleni varmasti pienen omaisuuden vuokrausmaksuina, kun lainasin sitä paikallisesta Blockbuster-videopalvelusta kahdeksi päiväksi viikossa reilun vuoden ajan.
Sittemmin olen viettänyt tunteja elämästäni etsien hajamielisesti Googlesta, vanhoilta foorumeilta ja sosiaalisesta mediasta yrittäessäni epätoivoisesti muistaa kauan sitten kadonneen konsolirakkauteni nimeä, mutta olen aina jäänyt vaille tuloksia. En osaa selittää, miten mieli toimii, tai miksi aivoni päättivät muistuttaa minua siitä varoittamatta eräänä päivänä, mutta niin vain kävi. Ja nyt pelaan Sword of Vermillionia uudelleen PC:llä Steamin kautta, ja on kuin olisin repinyt reiän aika-avaruusjatkumoon.
Yksin pimeässä
(Kuvan luotto: Sega)LEGACY SAVE
(Kuvan luotto: Konami)
Kuusi vuotta kestäneeseen taisteluuni suosikki JRPG:ni omistamiseksi kuului raveja, koko yön kestänyt yö Manhattanilla ja alueluokiteltu PS2.
”Isäsi on haudassaan”, sanoo kamarineiti, joka hetki sitten hoiti isäni kuolinvuoteen äärellä. Olin vain käynyt kaupassa hakemassa vihreitä yrttejä, ja yhtäkkiä isäukkoni ei ole vain jättänyt kuolevaisuuttaan, vaan hänet on kärrattu hautausmaalle ja istutettu kuuden metrin syvyyteen ilman minkäänlaisia hyvästejä. Mitä helvettiä, ajattelen itsekseni, kun tutkin sitä törkeää kahdeksan vaihtoehdon valikkoa, joka ilmestyy ennen jokaista vuorovaikutusta, ja mietin samalla, saisiko valinnalla Talk, Magic, Equip tai Take mitään järkeä aikaan.
Harvoin on. Koska Sword of Vermillion oli yksi Segan Mega Drive/Genesis -konsolin ensimmäisistä roolipeleistä, ymmärrän nyt, että tietyt vanhan koulukunnan roolipelien edustajat katsovat Sword of Vermillionin olleen jo pitkään ylivoimainen. Sword of Vermillion julkaistiin ensimmäisen kerran Japanissa vuonna 1989, Pohjois-Amerikassa seuraavana vuonna ja Euroopassa taas sitä seuraavana vuonna. Sword of Vermillionin kehitti Segan AM2 – Yu Suzukin johtama tiimi, joka vastasi yhdessä Out Runista, Hang-Onista ja myöhempinä vuosina Virtua Fighterista, Virtua Racerista ja Shenmue-peleistä.
Selvyyden vuoksi todettakoon, että 300 tunnin väite on kiistatta paskapuhetta (se on luultavasti lähempänä 20:tä tuntia), mutta pelin hankalat suunnitteluvalinnat laajentavat eksymisen mahdollisuuksia ja lisäävät siten tahattomasti ylimääräistä peliaikaa. En ole täällä haukkumassa roolipeliä, joka on tarpeeksi vanha ajamaan kaksi kertaa yli, mutta sanon, että sen puutteet on helpompi huomata, kun pelaa aikuisena, joka kukoisti Suikodenissa, Alundrassa ja Chrono Triggerissa – joista jälkimmäisessä oli tietysti samankokoinen laitteisto.
Sword of Vermillionin kaupungit ja kylät ovat reilusti sanottuna ilahduttavia, ja niissä on genren tapaisia paikkoja majatalojen, esinekauppojen sekä ase- ja panssarikauppojen muodossa. Kulkuväylien täyttävät omituiset NPC:t, joista monissa on dynaamista, reaktiivista dialogia, joka on sidottu juuri tapahtuneeseen tärkeään tapahtumaan. Kun astut kaupunkien ja kaupunginosien rajojen ulkopuolelle, asiat alkavat kuitenkin mennä pieleen. Pelin avoimen maailman käyttöliittymä näyttää esimerkiksi tältä:
(Kuvan luotto: Sega)
Vasemmalla on ensimmäisen persoonan Doomia muistuttava ruutu, jossa liikut kohti näköpiirin ulkopuolella olevia maaleja, joita on harvoin helppo löytää. Oikealla, no, en oikein tiedä, mitä siellä tapahtuu. Sen pitäisi olla jonkinlainen mittakaavaan niveltyvä kuva sijainnistasi ja suunnastasi kulloinkin (luulisin), mutta se on paljon enemmän hämmentävä kuin hyödyllinen. Etenkin, kun kompastut luolastoihin ilman taskulamppua ja kohtaat tämän:
(Kuvan luotto: Sega)
Kun näissä tilanteissa hapuilet pimeässä, käynnistät poikkeuksetta pelin satunnaiset taistelut, jotka vievät sinut beat ’em up -henkisille areenoille, joilla nopein tie menestykseen on iskeä vasaralla hyökkäykseen ja viiltää kaikkea, mikä uskaltaa rikkoa henkilökohtaista tilaasi. Usein se on vihamielisiä ja erottamattomia Dragon Questia ahmivia möhkäleitä.
Kaikesta tästä huolimatta kuusi ja puolivuotias minä en välittänyt. Rakastin joka ikistä minuuttia. Vuonna 1992 kokemukseni laajoista roolipeleistä oli selvästi rajallinen, mutta olin niin innostunut juttelemaan jokaisen joutilaan siviilin kanssa, joka käveli samat neljä neliötä eteen ja neljä neliötä taakse, että minulla oli pakkomielle yrittää löytää jotakin vaikeaselkoisesta avoimesta maailmasta ja että rakastin A:n, B:n ja/tai C:n mätkimistä ja samalla lukemattomien kasvottomien pahisten murskaamista.
(Kuvan luotto: Sega)
Ei siis ole mikään yllätys, että roolipelien genrestä tuli nopeasti suosikkini nuoruusvuosinani. Sword of Vermillion oli ensimmäinen maistiaiseni, ja se tasoitti tietä edellä mainituille Suikodenille, Alundralle ja Chrono Triggerille sekä Suikoden 2:lle, Final Fantasy 7:lle, Final Fantasy 8:lle, Final Fantasy 9:lle, Final Fantasy 10:lle, Xenogearsille, Legend of Dragoonille ja Breath of Fire 3:lle, jotka kaikki ilmestyivät seuraavan kymmenen vuoden aikana. Olisin saattanut löytää nämä pelit ajan myötä muutenkin, mutta mieltymykseni roolipeleihin alkoi Sword of Vermillionista, ja siitä olen kiitollinen.
Sword of Vermillionin pyörittäminen vuonna 2023 alle dollarilla (£0,79 / $0,99 senttiä) on antanut minulle mahdollisuuden kokea sen kaiken uudelleen, syylien ja muiden virheiden kera, paljon vähemmällä rahalla kuin mitä se maksoi minulle (isälleni) ensimmäisellä kerralla. Blockbuster Video ei ole enää kanssamme, vaikka yritin parhaani mukaan 90-luvun alussa, mutta olen iloinen voidessani palata takaisin kauan kadonneeseen suosikkielokuvaani, josta kaikki alkoi. Ensimmäinen leikkaus on syvin, laulaa Cat Stevens, ja viimeisimmän löytöni myötä olen iloinen voidessani antaa tuon haavan vihdoin parantua.
Elä villeimmät keskiaikaiset/steampunk/cyberpunk/insert favorite sub-genre power -fantasiasi parhaiden roolipelien avulla.