Risk of Rain julkaistiin alun perin marraskuussa 2013, ja useiden vuosien ajan sen jälkeen se piti himoitun aseman yhtenä niistä harvoista roguelikeista, jotka pidin aina asennettuna Steamissa – henkilökohtaisella parhaiden roguelikejen listallani. Jopa sen jälkeen, kun olin pyöräyttänyt krediittejä kymmeniä kertoja, hyppäsin yhä puoliksi säännöllisesti takaisin peliin ja pelasin sen nopeasti joko yksin tai muutaman ystävän kanssa, huolimatta kauheista co-op-ongelmista. Sitten saimme vuonna 2019 Risk of Rain 2:n, joka muutti alkuperäisen pelisilmukan mestarillisesti 3D-räiskintäpeliksi ja valtasi co-op-maailman täysin hetkeksi. Nyt hiljattain julkaistu Risk of Rain Returns on tuonut meidät takaisin tämän pienen roguelike-juggernautin alkulähteille, ja se on oikeastaan Risk of Rain 1.5 – enemmän tavaraa, parempaa taidetta ja ei jumalattoman kamalia co-op-riippuvuuksia.
Parempi kuin muistat
(Kuvan luotto: Hopoo / Gearbox)
Usein sanotaan, että paras asia, jonka uusintaversio voi tehdä, on saada vanha peli näyttämään ja tuntumaan yhtä hyvältä kuin muistot siitä, mikä väistämättä liioittelee sitä, kuinka hyvä tuo vanha peli oikeasti oli. Risk of Rain Returns tyhjentää tuon riman suihkurepulla, tuplahyppysulalla ja jälkikäteen asennetulla jälkipolttimella. Se on ikonisen rogueliken lopullinen versio. Taide on valovuosia alkuperäistä parempi, ja uudet esineet ja pelattavat hahmot ovat tuoneet pelattavuuden monipuolisuuden Risk of Rain 2:n korkealle tasolle.
Tämän sarjan hyppääminen 2D:stä 3D:hen ja nyt takaisin 2D:hen ilman yhtään kompastumista tuntuu siltä, kuin näkisi dinosauruksen muuttuvan linnuksi ja palaavan sitten takaisin vielä hienommaksi dinosaurukseksi. Se on todella suunnittelun taidonnäyte. Huolimatta koko ulottuvuuden mittaisista eroavaisuuksista pelin ydin tuntuu jotenkin samalta. Se on se hektinen tasapaino, jossa ryöstelyä ja ampumista, pakenemista ja taistelua, jatkuvaa punnintaa, jossa punnitaan lisää varusteiden arvoa ja lisää aikaa vaikeusasteella – ja väistämättä kuolee, kun tekee väärän, ahneen valinnan.
Kaipaan Risk of Rain 2:n visuaalista spektaakkelia, kun hahmosi on näkyvästi ylikuormittunut absurdeilla esineillä, jotka ovat tarttuneet häneen kuin höyhenet tervaan, mutta mikään muu roguelike ei tee esineiden kasaamista samalla tavalla kuin Risk of Rain. Returnsin myötä 2D-versio on saanut käyttöönsä todellisen Fort Knoxin räjähtäneistä esineistä, joista monet on otettu Risk of Rain 2:sta, mutta joille on löydetty uusia käyttötarkoituksia sivuttain rullaavassa taistelussa. Kuten aina, muutaman esineen avaaminen jokaisen suorituksen jälkeen on yksi pelisilmukan jännittävimmistä osista, ja nyt siihen on lisätty todella ihastuttava käyttöliittymä. Se, että yrität aktiivisesti avata tiettyjä esineitä etsimällä niitä pelin sisäisestä lokista ja sitten teet absurdeja temppuja, kuten seisot laavassa minuutin putkeen, antaa myös hieman villiä tunnelmaa juoksuihin.
Kokoa bändi jälleen yhteen
(Kuvan luotto: Hopoo / Gearbox)
Sama pätee nyt 15 pelattavissa olevaan Survivoriin Returnsissa. Vanhat suosikkini, Huntress ja Sniper, potkivat yhä enemmän persettä kuin Doom Guy ja Kratosin saappaat yhteensä, ja nyt on myös kiehtovia uusia tulokkaita, kuten Pilot, joita pitää hallita. Tästä huolimatta Risk of Rain 2:n takaportin näyttelijäkaarti on hieman osuva. Esimerkiksi elementtivelho Artificer tuntuu loistavalta, kun taas Loader – minun Risk of Rain 2:n päähenkilöni – on vain varjo entisestä itsestään. Loader on periaatteessa Sigourney Weaver sellaisena kuin hän esiintyy Aliensin huippukohtauksessa, jossa hän taistelee robottirobotilla Xenomorph-kuningatarta vastaan, paitsi että hänellä on mech-pukuun lisätty mahtava koukku. Seisominen paikallaan ja kavereiden lyöminen ei vain välity läheskään yhtä hyvin kuin heiluminen 3D-ympäristöissä kuten mecha-Spider-Man, mutta se on kai ulottuvuuksien asettama rajoitus.
Tätä kirjoittaessani minulta puuttuu yhä neljä Survivoria, ja niiden hankkiminen on edelleen äärimmäinen porkkana, jota jahtaamaan on pakko lähteä. Minun on ensinnäkin voitettava peli vielä muutaman kerran ja koottava todella naurettavia esinekokoelmia. Tämä korostaa Risk of Rainin kiehtovaa etenemiskäyrää, joka on vieläkin parempi Returnsissa. Pelaaja ei edisty pysyvästi samalla tavalla kuin esimerkiksi Hadesin, Vampire Survivorsin tai Dead Cellsin kaltaisissa roguelikeissa, vain kolmea suosikkiani mainitakseni. Tehojen taso pysyy samana, mutta katto nousee sitä mukaa, kun saat uusia esineitä ja Survivoreita. Mutta se on aina vain enemmän asioita, joita saatat löytää. Aloitat aina samalla hahmolla, jolla on samat tilastot ja ei esineitä, ja tuijotat samaa kelloa, joka lähestyy pelottavasti vaikeustasoja, joiden nimet ovat ”I’m coming for you”.
(Kuvan luotto: Hopoo / Gearbox)
No, minä sanon, että ne ovat samat, mutta Survivorit ovat itse asiassa saaneet ison muutoksen Returnsiin. Risk of Rain 2:ssa lisättiin vaihtoehtoisia taitoja, joiden avulla voit räätälöidä pelityyliäsi hieman hienovaraisemmin, ja Returnsissa koko cast on saanut saman kohtelun. Tämä lisää vielä lisää lukituksia jahdattavaksi – sellaisten muhkeiden haasteiden takana, kuten ”kerää 300 esinettä” ja ”kukista 3000 vihollista” – ja toisen kerroksen uudelleenpeluuarvoa, jota alkuperäisessä pelissä ei ollut. Se on todella mukava lisä etenemisen tahtiin; jo yksi uusi taito voi muuttaa dramaattisesti hahmon tuntemuksia, varsinkin jos se on heidän liikkuvuustekniikkansa.
Risk of Rain Returns on päällisin puolin sama vuoden 2013 julkaisu, mutta se, että en ole vain halukas vaan kiusallisen innokas pelaamaan sitä vielä miljoona kertaa, kertoo siitä, miten ajaton peli on. Se tuntuu sellaiselta remake-versiolta, joka voitaisiin tehdä vasta 10 vuoden kuluttua ja jossa hyödynnettäisiin kaikkia päivityksiä ja oppeja sekä rank-52-for-all-time-Steam-reviews -jatko-osaa. Sarjan räjähdysmäisestä menestyksestä saatuja lihaksia ja rahaa on käytetty harkitusti, ja on hienoa nähdä, että aivan uusi yleisö pääsee kokemaan paremman version samasta vuoden 2013 julkaisusta.