”En vain enää pidä sinusta.” Näin julisti Brendan Gleeson viime vuonna BAFTA-palkitussa tarussa ja Irlannin sisällissodan allegoriassa The Banshees of Inisherin. Kylmän kylmästi esitetty, tuhoavan asiallinen irtisanominen sai PÁdraic SÚilleabhÁinin (Colin Farrell) ajautumaan eksistentiaaliseen kriisiin.
Muistin tämän tapahtumasarjan, kun eräs kerran läheinen ystävyyssuhteeni hajosi alle 12 kuukautta elokuvan näkemisen jälkeen. Olen onnekas, että minulla on laaja ja monipuolinen ystäväpiiri, johon olen kerännyt kavereita elämän kaikista osa-alueista lapsuudesta yliopistoon ja erilaisiin umpikujaan johtaviin töihin.
En ole urheiluhenkinen kaveri, mutta lähimpiä ystäviäni yhdistää yhteinen rakkaus elokuviin, karkeaan komediaan ja, kun kypsymme tiettyyn ikään, lautapeli-iltoihin ja keskusteluihin laastarointia koskevista asioista. En ollut vielä äskettäin kokenut ystävyyden hajoamista omakohtaisesti.
Toki olin ajautunut erilleen ihmisistä, joiden kanssa olin ennen läheinen (varsinkin kun lähestymme keski-ikää ja asetamme oikeutetusti perheet ja asuntolainat etusijalle). Tämä ystävyys, joka on muodostunut ja säilynyt yli 15 vuoden ajan, syntyi tylsän vähittäiskauppatyöpaikan ja yhtä erityisen murskaavaa toimistopäivää seuranneiden oluiden seurauksena. Me solmimme yhteyden piirtäessämme koomisesti suonikkaita mulkkuja kassapaperirullille (hyvin Superbadmaista) ja juoruillessamme narttumaisesti lievästi pelottavasta työkaverista, jota kutsuimme ”Pingviiniksi” (niin kutsuttiin hänen tapansa takia, joka kukkoili ja irvisteli naisten kimppuun kuin Danny DeVito Batman Returnsissa).
TILAA!
(Kuvan luotto: Scott Council/Total Film)
Tämä juttu ilmestyi ensimmäisen kerran Total Film -lehdessä – Tilaa se täältä, niin säästät kannen hinnassa, saat yksinoikeudella kansia ja se toimitetaan joka kuukausi kotiovellesi tai laitteellesi.
”Tuliko meistä juuri parhaita ystäviä?” siteerasimme, kieli ei täysin poskessa, kun huomasimme yhteisen rakkauden zombielokuviin ja Peep Show’hun. Se oli ystävyys, joka säilyisi vielä pitkään sen jälkeen, kun olimme jättäneet työpaikan ja vilkuttaneet hyvästejä parikymppisillemme. Kuten Martin McDonaghin kuvaus happamaksi menneestä ystävyydestä alkoi hylkäämisellä pubissa, myös meidän ystävyytemme kuoli pikemminkin vinkuen kuin paukahtaen. Ei kiihkeää keskustelua, ei kiivasta riitaa.
Mutta jopa The Banshees of Inisherinissä oli lopulta tapaus. Tässä ei ollut katkaistuja sormia eikä kuolleita aaseja – meidän juomamme mureni pettymyksenomaisesti vailla draamaa. Aivan kuin olisimme hypänneet suoraan rantakohtaukseen ja entisten ystävien väliseen synkkään yhteisymmärrykseen.
Asiat kärjistyivät eräänä kohtalokkaana viikonloppuna, surullinen tilanne, jota oli silloin jo liian myöhäistä korjata. Olimme hitaasti ajautuneet erilleen kuukausien ja vuosien aikana, muuttuneet pikku hiljaa erilaisiksi ihmisiksi ottamatta toisiamme huomioon. Kuten monet muutkin ystävyyssuhteet, jotka perustuvat yhteisiin intresseihin, me pidimme aina oman ystävyyssuhteemme standardina miesten perimmäistä tavoitetta – draamavapaata suhdetta. Tunteet eivät koskaan tulleet siihen mukaan, vaikka niitä varmasti jossain vaiheessa olikin.
Olimme aina olleet toistemme tukena kaikilla tärkeillä tavoilla (lohdutimme minua merkittävimmän eron aikana, järjestimme useita lämmittelyjä, vietimme syntymäpäiviä, grillasimme ja muutimme taloon). Olin olettanut, että näin olisi aina. Kun PÁdraic kamppaili ymmärtääkseen, mikä oli mennyt pieleen, minä huomasin itseni piinatuksi seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana.
(Kuvan luotto: Searchlight Pictures)
Oma Colm Dohertyni ei ollut mennyt niin pitkälle, että olisi kutsunut minua ”tylsäksi” (ei sillä, etteikö tämä olisi käynyt mielessäni), mutta ystävyyden kylmä hajoaminen ei ollut ollut ollut yhtä musertava eikä hämmentävä. Jopa PÁdraic sai selityksensä – minulla oli vain selvä tietoisuus siitä, että yksi rakkaimmista ystävistäni ei enää pitänyt minusta.
Voisin painostaa asiaa: väijyä häntä ympäri saarta (tai tässä tapauksessa Birminghamissa), sytyttää hänen majansa tuleen tai pakottaa hänet suoraan yhteenottoon. Mutta kun olin niin monta vuotta ollut puhumatta mistään merkityksellisestä, miehen jääräpäisyys ja tottumus eivät sallisi minun aloittaa sitä nyt. Ei draamaa, loppuun asti.
”Lähtökohtana oli vangita eron surullisuus, oli se sitten rakkauden tai ystävyyden ero”, McDonagh sanoi Bansheesin keskeisestä konfliktista. ”Sen molemmilla puolilla oleminen on yhtä kamala tilanne.” Ja juuri tämä viesti resonoi, kun surin. Olimme jo ohittaneet sen kohdan, jossa kaverukset eroavat toisistaan tuskallisen riidan jälkeen: Jayn ja Simonin raivokas ero Inbetweeners-elokuvassa; Dalen ja Saulin ryntäily pois kiukkuisena Pineapple Expressissä. Paitsi että tässä tapauksessa ei ollut kyse riemukkaasta jälleennäkemisestä tai suuresta eleestä.
Haluaisin uskoa, että Catalina Wine Mixer on vielä edessä, mutta Colmin ja PÁdraicin synkkä tulitauko vaikuttaa todennäköisemmältä. Miesten ystävyys voi olla lohduttavaa näennäisessä yksinkertaisuudessaan, mutta se on epävarmaa siinä, mitä jää sanomatta. Kaikki suhteet vaativat työtä, ja me olimme pitäneet omaamme itsestäänselvyytenä. Ystävyys ei selviä pelkillä Step Brothers -viittauksilla ja mulkkujen piirtämisellä. Olisi pitänyt sanoa se aiemmin, ja nyt on liian myöhäistä. Rakastin sinua.
The Banshees of Inisherin on katsottavissa Disney Plus -palvelussa Isossa-Britanniassa ja Hulussa Yhdysvalloissa.
Katso lista parhaista Disney Plus -elokuvista ja parhaista Hulun suoratoistettavista sarjoista nyt.