The Last of Us 2 Remastered ei ole perinteinen remasterointi. Jopa sen roguelike-tila on trendin vastainen. Mielestäni tämä on genre, jota määrittelee ”hernepyssyammuskelusta voimafantasiaan”-käyrä – ideaalitilanteessa karkeasta alusta lähtien kerätyt työkalut ja päivitykset yhdistyvät koko ajan, ja voit pyyhkäistä kaikki haastajat syrjään. The Last of Us Part 2 ei kuitenkaan ole voimafantasia, eikä sen roguelike-tila ole poikkeus. Riittääkö se kuitenkaan oikeuttamaan tämän remasterin olemassaolon, jää nähtäväksi.
Roguelike-tila, No Return, on ylivoimaisesti tämän uuden tarjonnan päähenkilö. Se nostaa valitsemasi hahmot suuresta osasta pelin keskeistä näyttelijäkaartia ja sijoittaa heidät useille taisteluareenoille. Jokaisella hahmolla on hieman erilainen pelityyli – Abbylle annetaan parantava vaikutus jokaisen lähitaistelutappamisen jälkeen, mutta Lev on hiipimiseen perustuva jousiampuja. Tommy käy kovaa kaukaa kauko-otossa tunnusomaisella kiväärillään, kun taas Ellien ja Mannyn kaltaisilla on pelin alussa vähemmän työkaluja käytettävissään. Kun etenet jokaisessa kohtaamisessa – harventamalla perääsi tulehtuneiden, WLF-sotilaiden tai serafien rivejä – saat resursseja, joita voit käyttää uusiin aseisiin, resepteihin ja päivityksiin lähestyessäsi loppupomoa.
Pelin ohjaaja Matthew Gallant kuvailee No Returnia eräänlaiseksi The Last of Us Part 2 Remasteredin ”arcade-tilaksi”. Kyseessä ei kuitenkaan ole suinkaan kuvaus sävystä – No Return pysyy yhtä maadoittuneena kuin alkuperäinen peli – vaan huomautus siitä, miten No Return on ”tietoisesti irrotettu” Naughty Dogin kerronnallisesta kaanonista. ”Vietimme paljon aikaa alkuperäisessä pelissä todella tiukasti kytkien sen, mitä tapahtui mekaanisesti, ja sen, mitä taistelussa tapahtui, niin että sinut kannettiin matkalle ja tunsit, mitä hahmo tunsi. Tiesimme, ettemme voisi välittää samaa kerronnallista yhteyttä tässä tilassa.”
Grounded
Tuo kerronta löytyy tietysti The Last of Us 2 Remasteredin päätarinasta, joka on saanut visuaalisen uudistuksen. Vaikka se saattaa puuttua No Returnista, The Last of Us Part 2:n taistelun intensiivisyys on edelleen läsnä. Eräs kehittäjä on jo varoittanut pelaajia siitä, että roguelikea ”ei suositella heikkosydämisille”, koska tämä permadeath-pyöritys on ”stressaavaa”.
Tuo stressi on täysin suunniteltua. Gallant huomauttaa, että No Return on osittain suunniteltu The Last of Usin taisteluasiantuntijoita silmällä pitäen, mikä pakottaa heidät miettimään uudelleen pelin osa-alueita, jotka he saattavat luulla osaavansa ulkoa. ”Jos olet joku, joka todella rakastaa taistelua”, hän sanoo selittäessään tilan suunnittelun inspiraatiota, ”olet aika rajoittunut siinä, mitä voit tehdä, kun olet pelannut pelin loppuun. Voit palata takaisin ja pelata kohtaamiset uudelleen, mutta tietyssä vaiheessa pelaat kohtaamiset kaikilla mahdollisilla tavoilla ja olet optimoinut strategiat niiden ympärille.” No Returnilla Naughty Dog haluaa ravistella näitä pelaajia, ”järkyttää heitä, saada heidät ajattelemaan jaloillaan, valitsemaan strategioita tai esineitä tai aseita, joita he eivät ehkä käyttäneet niin paljon pelatessaan tarinaa.”
Look to the Light
Mutta tämä peli ei ole vain sen roguelike-tila – se;on tarinan uudelleenjulkaisu, joka ei ole vielä neljä vuotta vanha, ja on ollut kysymyksiä siitä, kuinka tarpeellinen remasterointi on. Vastauksena tähän Gallant ehdottaa, että pelkkä sisällön määrä tässä parannetussa versiossa vetää puoleensa kaikenlaisia pelaajia: ”Uskon, että on paljon pelaajia, jotka ovat kiinnostuneita next-gen-tekniikan päivityksestä”, hän sanoo. ”Niille pelaajille, joille se ei ole vetovoima, meillä on tällainen runsaudensarvi muita ominaisuuksia, jotka vetävät puoleensa erilaisia ihmisiä.” Gallant sanoo: ”En usko, että tämä on hyvä idea.”
Näihin kuuluvat Lost Levels – kolme tehtävää, jotka on leikattu pois alkuperäisestä pelistä, mutta joita voi nyt pelata julkaisua edeltävässä muodossaan. Se sisältää kehittäjien kommentteja, jotka on liitetty sekä tähän leikattuun sisältöön että varsinaiseen peliin. ”Jopa musiikin ystäville on tarjolla kitaraa vapaassa pelissä”, hän lisää. ”Kaiken kaikkiaan pelissä on siis paljon erilaisia asioita, joiden uskon löytävän eri yleisöjä, ja toivottavasti jokainen löytää jotain, mistä pitää.”
Ja itse tarina on edelleen oma ”uskomaton” vetonaulansa. Olivatpa pelaajat palaamassa sen pariin ensimmäistä kertaa vuosiin tai tulossa pelin pariin ensimmäistä kertaa, Gallant sanoo: ”Uskon, että he huomaavat, että tarina on rikas ja yksityiskohtainen, ja se on uudelleenpelaamisen arvoinen.”
Riippumatta siitä, kuinka paljon lisäsisältöä se tarjoaa, aikajana olisi kuitenkin todennäköisesti merkinnyt sitä, että The Last of Us 2 Remastered olisi jäänyt hankalaksi myyntikohteeksi, ellei se olisi tarjonnut erittäin kohtuullista 10 dollarin päivityspolkua. Pelkästään No Return vaikuttaa tuon hinnan arvoiselta, ja kun visuaalisen uudistuksen lisäksi tarjolla on Lost Levels, Guitar Free Play ja kehittäjien kommentteja, kaikenlaiset palaavat fanit löytävät todennäköisesti jotain, mikä oikeuttaa ainakin yhden uusintapelin. Minulle, joka näin Naughty Dogin luomuksen ansiot, mutta en löytänyt juurikaan iloa sen tarinasta, remasterointi näyttää olevan tie takaisin tähän maailmaan – syvästi tehokas oivallus siitä, miten pelaajien vaikutelma pelistä voi laajentua uuden näkökulman myötä.