Stephen Norringtonin ohjaama Blade on supersankarielokuva, joka alkaa veririehalla. Saamme lyhyen syntytarinan takauman kautta vuoteen 1967, jossa nainen alkaa synnyttää ennenaikaisesti vampyyrin hyökättyä hänen kimppuunsa – ja sitten siirrymme suoraan klubille, joka saa Gotham Cityn näyttämään Disney Worldiltä. Sprinklerijärjestelmä laukeaa, verta sataa katosta, ja kaikki ovat läpimärkiä. Tervetuloa ensimmäiseen kaupallisesti menestyksekkääseen Marvel-elokuvaan.
Ja tämä on asia, joka unohdetaan usein: Blade aloitti supersankarigenren uuden aikakauden – sarjakuvaelokuvat, jotka eivät tunnu sarjakuvaelokuvilta, vaan joissa hahmo irrotetaan sivulta ja sovitetaan materiaali mediaksi, joka tarjoaa jokaiselle jotakin. Gore? Zombeja? Romantiikkaa? Pahiksia aseiden kanssa? Blade täytti kaikki nämä vaatimukset. Lisäksi hän oli siisti. Hän oli siistimpi kuin Dolph Lundgrenin Punisher (1989), ja hän muistutti faneja Brandon Leen The Crow -elokuvasta (1993), jossa aseet räiskyvät uhkaavassa nahkatakissa.
Lisäksi hän on vampyyrinmetsästäjä… joka on myös vampyyri. No, teknisesti hän on ”Daywalker” eli ihmisvampyyrihybridi, joka voi kulkea päivänvalossa (syttymättä tuleen) ja seurustella tavallisten ihmisten kanssa. Sarjakuvissa hän käytti tiikkipuuveitsiä ja käytti samanlaista väripalettia kuin Teenage Mutant Ninja Turtle -ninjakilpikonnat. Elokuvassa käsikirjoittaja David S. Goyer päivitti hänet tyylikkääksi, samuraihenkiseksi salamurhaajaksi. Samurai-miekkojen lisäksi hänellä on ase, joka on täynnä onttoja hopealuoteja – jotka on täytetty valkosipulilla.
(Kuvan luotto: New Line Cinema)
Ja mitä on siisti supersankari ilman yhtä siistiä roistovastinetta? Kun kohtaamme Deacon Frostin (Stephen Dorff) ensimmäistä kertaa oikeasti, hän ilmestyy hallituksen kokoukseen, joka on täynnä suoraselkäisiä pukuja kantavia vampyyri-vanhimpia, savuke kädessä, parta rähjäinen ja hiukset tyylikkäästi sekaisin. Hän on nuori, kuuma, rikas ja vihaa sitä. ”Halusimme [Frostin] olevan melkein kuin hahmo Bret Easton Ellisin romaanista”, Goyer kertoi Entertainment Weeklylle vuoden 2019 näyttelijätapaamisessa. Frost ei ole ”puhdasverinen” kuten tunkkaiset pukumiehet, vaan hän ja hänen porukkansa ovat uutta rahaa – heistä tuli vampyyrejä pikemminkin puremalla kuin syntymällä. Dorff halusi näytellä Frostia niin vaivattomasti viileänä ja hurmaavana, että katsoja unohtaa hänen olevan pahis kokonaan – kunnes hän vetää aseen esiin tai viiltää kurkun auki.
Bladen metsästys Frostia vastaan vie meidät lopulta hänen piilopaikkaansa, joka on huipputekninen, lasiseinillä varustettu kattohuoneisto, jossa on kattoallas (joka on jostain syystä täynnä kumiankkoja). Juuri nämä postmodernit, neofuturistiset yksityiskohdat auttavat luomaan elokuvan kylmemmän ilmapiirin: yökohtaukset valetaan talvisen siniseen valoon, tietokoneet näyttävät mustia näyttöjä, joissa on Matrix-tyylinen vihreä fontti, ja Frost nukkuu nykyaikaisessa metallisessa hautakammiossa, joka aukeaa napin painalluksella. Whistlerin (Kris Kristofferson) kaupassa Karen (N’Bushe Wright) saa vampyyrimiekat ja kannettavan tykin, joka lähettää lihaa polttavaa UV-valoa. Tässä ei ole puisia seipäitä tai ristejä.
Juuri Karen, vampyyriuhriksi muuttunut hematologi, antaa elokuvalle lämpöä. Kun Karen tajuaa, ettei hänestä ole enää paljon aikaa ennen kuin hänestä tulee vastentahtoisesti epäkuolleiden jäsen, hän päättää liittyä Bladen seuraan, joka pyrkii tuhoamaan pahuuden sen ytimessä. Ei kestä kauan, ennen kuin hän pukeutuu nahkatakkiin, ottaa aseen ja potkii vampyyreitä turpaan. Goyer, joka kirjoitti hänen hahmonsa nimenomaan elokuvaa varten, halusi hänen olevan ”enemmän kuin pelkkä tyttöystävä”, ja Snipes kuvailee häntä kunnianosoitukseksi Pam Grierille ja 70-luvun Blaxploitation-elokuvien aikakaudelle. Karen auttaa Bladea löytämään inhimillisyytensä ja antaa hänen muuten synkälle elämälleen uuden tarkoituksen.
(Kuvan luotto: New Line Cinema)
Elokuvan perintö on kiistaton. Ilman Bladea ei olisi Batman Beginsia tai The Dark Knightia. Ja tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti: Goyer toimi käsikirjoittajana kaikissa kolmessa Nolanin Dark Knight -trilogian elokuvassa. Vähemmän kirjaimellisesti tuntuu, ettei olisi The Batmania, jonka ohjaaja Matt Reeves jopa sanoi ”tuntuvan kauhuelokuvalta” ja jossa Robert Pattinson esittää täydellisen emoilevaa Batmania. Menisin jopa niin pitkälle, että sanoisin, ettei olisi Suicide Squadia, jossa supersankarigenre on synkkä ja väkivaltainen.
On myös syytä huomata, että ensimmäisellä onnistuneella Marvel-elokuvalla oli selvä vaikutus tuleviin DC-elokuviin, kun taas Marvel-elokuvista tulisi vuosien mittaan paljon kevyempiä ja helpommin lähestyttäviä. Täytyy myöntää, että tämä saa minut hermostumaan uusintafilmatisoinnista (vaikka lukuisat esituotantoon liittyvät ongelmat eivät myöskään rauhoita hermojani).
Jotkut saattavat väittää, että Marvelilla on jonkin verran kokemusta tummemmista elokuvasovituksista. Esimerkiksi Morbius sopii samanlaiseen sävyyn (mies itse esiintyy ensimmäisessä Bladessa Norringtonin poistetussa cameossa), ja Sony rakentaa Hämähäkkimiehen maailmaa, joka on verisempi kuin Marvel Cinematic Universe voisi koskaan kuvitella. Bladen uusintafilmatisointi kuitenkin ilmoitettiin osaksi Marvel Phase 5:tä – mikä tarkoittaa, että Mahershala Alin Daywalker voi potkia Tom Hollandin Hämähäkkimiehen kanssa tai liittoutua (sen, mitä Kostajista on jäljellä) Kostajien kanssa tai mitä tahansa muuta Kevin Feige päättääkin keksiä.
Tämän kaiken vuoksi on vaikea kuvitella Bladen rebootia, joka ei olisi luokiteltu R-luokituksella tai jota ei olisi verhottu outoon siniseen valoon tai jossa mies itse ei kertoisi mielettömiä kertosäkeitä, kuten ”Jotkut kusipäät yrittävät aina luistella ylämäkeen” tai ”Kerro hänelle, että nyt on avoin kausi kaikille kusipäille”. Mutta nyt meillä on ainakin alkuperäinen elokuva, ja kun sen julkaisusta on kulunut 25 vuotta, ei ole koskaan ollut parempaa aikaa palata siihen.
Jos haluat lisätietoja, katso kaikki tulevat Marvel-elokuvat ja -sarjat, joiden pitäisi olla tutkassasi.