Tämä juttu ilmestyi ensimmäisen kerran Total Film -lehden toukokuun 2023 numerossa. Voit ostaa lehden paperiversion täältä.
Dario Argento räjähti näyttämölle 1970-luvulla sarjalla karmaisevia murhamysteerejä, joita rytmittivät tappavat lavasteet, ja sitten hän teki Suspirian, ylivertaisen yliluonnollisen jännitystrillerin, jota pidetään nykyään yhtenä kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista.
Italialainen mestari kertoo Total Filmille seitsemästä hänen upeimmasta elokuvastaan. Pelkää, pelkää kovasti…
Suspiria (1977)
(Kuvan luotto: Produzioni Atlas Consorziate)
”Deep Redin jälkeen [1975, joka oli Argenton neljäs giallo-elokuva viidessä vuodessa, alkaen debyytistään The Bird with the Crystal Plumage] halusin todella muuttaa jotain. Halusin antaa tarinankerronnalleni käänteen. Niinpä huomasin katsovani kauhuelokuvia, joita katsoin lukioaikanani Pariisissa, ja kävin CinÉmathÈque FranÇaise -elokuvateatterissa katsomassa näitä antiikkisia kauhuelokuvia, joissa oli varjoja ja valoja. Halusin todella, että se heijastuisi Suspiriaan. Halusin todella, että tunnelma, noituus ja noidat heijastuisivat tässä elokuvassa, jonka halusin olevan täysin erilainen kuin muut, mutta silti Dario Argenton tuntuinen. Halusin värejä, verta ja räikeyttä – maaginen happotrip. Rakastan asioita todellisuuden ja fantasian rajalla – yliluonnollista. Noidat olivat jotain erityistä. Lapsena olisin halunnut ehkä kerran tavata noidan. Luulin, että rehtorini oli noita. Se ei pelottanut minua. Noidat ovat mielenkiintoisia…
”Aloitusjakso [Jessica Harperin esittämä Suzy Bannion joutuu helvetilliseen taksimatkalle sateisen metsän halki saapuakseen Freiburgin balettiakatemiaan juuri, kun tapahtuu monimutkainen kaksoismurha] ei ollut erityisen vaikea kuvattava, koska tiesin, että halusin kuvata saksalaisessa Mustametsässä. Niinpä lähdin etsimään kuvauspaikkoja sieltä. Etsin pieniä kyliä, pieniä taloja. Lavasteet olivat siis siellä. Minun ei tarvinnut tehdä lavasteille mitään erityistä, koska ne olivat siellä luonnostaan. Suspiria menestyi, koska se oli uudelleen keksitty satu. Ja tämän sadun sisällä on kaikki alitajunnan, psykoanalyysin ja seksin elementit.’
The Bird With The Crystal Plumage (1970)
(Kuvan luotto: Titanus)
”Luulen, että debyyttini näytti niin valmiilta, koska olin sitä ennen elokuvakriitikko. Kirjoitin ja katsoin tonneittain elokuvia ja imin itseeni niin paljon kuin pystyin, koska elokuva on aina ollut intohimoni. Kun olin kuvauspaikalla, se oli minulle hyvin helppoa. Tiesin tarkalleen, mitä tehdä, koska olin ottanut sisimpääni kaikki kokemukset hienojen elokuvien katsomisesta. Työskentelin hienojen ammattilaisten kanssa, kuten kuvaaja Vittorio Storaron [The Conformist, Apocalypse Now] kanssa.
”En odottanut, että elokuva saisi näin hyvän vastaanoton, koska se alkoi Italiassa melko matalalta. Sitten se oli valtava menestys Ranskassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Vasta kun ihmiset menivät katsomaan elokuvaa, ymmärsin, että olin tehnyt jotain erityistä. Se ei ollut tavallinen trilleri, vaan se oli Dario Argenton henkilökohtainen näkemys trilleristä. Oma näkemykseni giallosta oli täysin vaistonvarainen. Mitään ei ollut suunniteltu, ei mitään storyboardia. Se oli minulle helppoa, koska se oli luonnollista. Se syntyi inspiraatiostani ja mielikuvituksestani. Näkemykseni tappajasta [joka toistuu Argenton elokuvissa] otin amerikkalaisista elokuvista, joita katsoin ja rakastin. Halusin osoittaa kunnioitusta niille [film noir -elokuville] käyttämällä samoja peruselementtejä – tummia hanskoja, takkia ja hattua.
”Kriitikot ovat sanoneet, etten pidä naisista, mikä on tietysti täysin väärin. Äitini [Elda Luxardo] oli loistava valokuvaaja, ja hän oli erikoistunut naisellisiin muotokuviin – tavallisiin ihmisiin, mutta myös suuriin näyttelijättäriin, kuten Sophia Loreniin, Gina Lollobrigidaan ja Claudia Cardinalen. Joten minua ympäröi tietenkin näiden naisten eleganssi ja naisellisuus. Ihailin työskentelyä naisten parissa. Ja minun täytyy kiittää äitiäni, sillä otin elokuviini paljon oppejaan: miten valaista tila, miten tehdä mistä tahansa naisesta kaunis, miten saada hänen silmiensä ilme…”.
Deep Red (1975)
(Kuvan luotto: Cineriz)
”Tämän elokuvan tappaja oli traumatisoitunut tapahtumasta, jonka hän oli nähnyt lapsena. Uskon täysin, että lapsena voi saada suuren vaikutuksen – sen säilyttää koko elämänsä ajan. Muistan, että isäni ja äitini veivät minut nelivuotiaana katsomaan Shakespearen Hamletin. Olin niin järkyttynyt kohtauksesta, jossa kummitus ilmestyy, että he joutuivat viemään minut ulos teatterista. En pystynyt poistamaan sitä päästäni.
”Tämä oli ensimmäinen yhteistyöni [italialaisen prog-rock-yhtyeen] Goblinin [joka teki tunnetusti Suspirian sekä Tenebraen ja Phenomenan] kanssa. Se oli silkkaa onnea. Etsin muita bändejä, kuten Deep Purplea, mutta he olivat kaikki varattuja. Halusin löytää jotain uutta, ja tapasin nämä neljä kaveria, jotka olivat juuri tulleet musiikkiopistosta. He olivat hyvin tuoreita ja heillä oli ideoita. Aloitimme hyvin intiimin yhteistyön. Kuvasin päivällä, ja he tulivat iltapäivällä tai illalla kotiini. Keskustelimme kohtauksista ja partituurimusiikista. Se oli täydellistä tunteenvaihtoa AL AMY, GET T Y -musiikkia kohtaan, ja aloitimme yhteistyön.”
Inferno (1980)
(Kuvan luotto: 20th Century Fox)
”Tutkin symboliikkaa, tutkin mysteeripiirroksia, mysteerimaalauksia, tutkin arvoituksia. Siksi elokuva on täynnä arvoituksia. Muistan, että näytin elokuvaa 20th Century Foxilla Sherry Lansingin kanssa, joka oli tuolloin elokuvan toimitusjohtaja. Hän oli sanaton. Elokuvan lopussa hän kysyi minulta: ”Miksi laitoit elokuvaan kaikki nuo arvoitukset, etkä sitten anna mitään ratkaisua. Mitä haluat?” Mitä haluat? Vastasin: ”En halua antaa mitään ratkaisua. Haluan, että yleisö ja yleisö ajattelevat kanssani. Haluan viedä heidät matkalle kanssani.”
”Vedenalainen kohtaus lähellä elokuvan alkua [ikoninen kohtaus, jossa hahmo pudottaa avaimensa veden alla olevaan tanssisaliin ja sukeltaa alas hakemaan niitä, mutta mätänevä ruumis kelluu näkyviin] oli vaikea kuvata. Näyttelijän valintaa varten menin Los Angelesiin ja haastattelin näyttelijättäriä. Ensimmäinen kysymys oli: ”Osaatko uida? Osaatko sukeltaa?”. Yhdeksänkymmentä prosenttia heistä vastasi ”niin ja näin”, kunnes paikalle tuli näyttelijä, joka oli Yhdysvaltain uintimestari [Irene Miracle]. Hän osasi myös sukeltaa. Hän oli lumoava ja näytteli veden alla hyvin luontevasti. Allas oli studion sisällä. Olen hyvin, hyvin onnellinen. Tilanne oli uskomattoman vaikea, joten olen uskomattoman kiitollinen kaikesta siitä kovasta työstä, jonka hän teki kohtauksen mahdollistamiseksi.
”Pidän Infernoa yhtenä parhaista elokuvistani.”
Tenebrae (1982)
(Kuvan luotto: Titanus)
”It was a very difficult movie to shoot because I didn’t want to give any colour. There are no blues, no reds. The palette I used is mainly beige. Why? I wanted this suspended atmosphere and I used a natural location called EUR, which is an area of Rome. I’d shoot there in the morning light and in the night light, just to get inspiration from great symbolistic painters like [Giorgio de] Chirico, who sat in the same place. His paintings have a strange, deformed reality, which is the same impression I wanted my movie to look like. I wanted Tenebrae to have this metaphysical balance between reality and a dreamy horror movie. I wanted to put the movie “in between”. I was aware of the movie being banned in the UK [it was one of the 39 ‘Video Nasties’ that were successfully prosecuted under the Obscene Publications Act]. I didn’t understand why, because when I was in London I would see the movie theatre packed with people. I was sad at the censorship. Nowadays, I can’t imagine what disturbed them so
Ilmiöt (1985)
”Se, mikä inspiroi minua, mikä antoi minulle vilauksen tästä tarinasta, oli radiouutinen, jossa kerrottiin, että Saksassa oli murhaaja, joka löydettiin hyönteisten avulla [niiden kuoriutumissykli mätänevissä ruumiissa mahdollisti aikajanan soveltamisen]. Joten tein yhteistyötä hyönteistutkijan kanssa, jotta elokuvasta tulisi mahdollisimman todellinen. Emme kouluttaneet hyönteisiä lainkaan [kohtauksiin, joissa Jennifer Connellyn esittämä tyttö, jolla on voimia, kommunikoi niiden kanssa]. Ne vain tekivät sen, ja olin hyvin nopea ottamaan kuvan, kun ne tekivät, mitä halusin. Koulutimme simpanssin [joka toimii hoitajana ja apuna Donald Pleasencea esittävälle hyönteisasiantuntijalle]. Simpanssi oli hyvin älykäs. Sanoimme: ”Sinun täytyy tehdä sitä, tätä ja tätä.” Ja se nyökkäsi päätään. Sai vaikutelman, että se todella ymmärsi. Se on todella uskomatonta: simpanssit ovat joskus parempia kuin ihmiset.”
Ooppera (1987)
(Kuvan luotto: CDI)
”I came up with the idea of the pins keeping the eyes open as I didn’t like it when people closed their eyes at the scary bits in my films! It’s true. Opera has many visual flourishes, like the crow’s-eye view as it swoops around the opera house, and the bullet being fired through a spy-hole in the door. I really love the movement of the camera. I learned this from the set of Sergio Leone, when I was a writer on Once upon a Time in the West [1968]. I was looking at how he moved the camera. I realised that this was the most important part of the movie for me, to give this kind of aspect. In Tenebrae, there is an incredible scene where the camera turns all around the house [including up and over the roof]. I have fun and I think it’s really the movement of the camera that makes the difference in my movies. I feel very free to move it wherever I want to move it and to give the right impression to the public.”
Jos haluat lisää karmivaa hömppää, katso lista kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista.