Varoitus: Seuraava sisältää spoilereita Indiana Jones and the Dial of Destiny -elokuvasta. Käänny nyt takaisin, jos et ole vielä nähnyt uutta elokuvaa!
Miten sanot hyvästit Indiana Jonesille? Indy ei ole vain ikoninen hahmo itsessään: häntä näyttelee yksi Hollywoodin parhaista elokuvatähdistä, hän on kahden elokuvan vaikutusvaltaisimman tekijän – George Lucasin ja Steven Spielbergin – rakentaman franchising-sarjan symboli, ja hän on ollut osa useiden sukupolvien elokuvissa käymistä. Lyhyesti sanottuna: jäähyväisten jättäminen legendalle on rankkaa, mutta tämä oli haaste Indiana Jones and the Dial of Destiny -elokuvalle, jota alusta alkaen mainostettiin Harrison Fordin esittämän kuuluisan tutkimusmatkailijan viimeiseksi seikkailuksi.
Henkilökohtaisella tasolla tiesin, että tämä elokuva olisi minulle tunteellinen. Kasvoin Indiana Jonesin kanssa, ja aloin ahmia sen nuortenromaaneja ennen elokuvien katsomista, ja tämä ruoskaa heiluttava, fedoraa käyttävä, hurmaava seikkailija, jolla on kultainen sydän ja ovela hymy, oli lapsuuteni perusta. En ollut varma, olinko valmis hyvästelemään Indyn, varsinkin kun aina on olemassa riski, että suuret jäähyväiset jäävät odotusten alle.
Monet olivatkin tyytymättömiä Kingdom of the Crystal Skull -elokuvaan (ja minun on sanottava, etten kuulu heihin), mutta elokuva päätti Indyn seikkailut melko lopullisesti; seikkailija meni naimisiin Karen Allenin esittämän Marion Ravenwoodin kanssa ja lähti kuvainnolliseen auringonlaskuun vaimonsa ja poikansa rinnalla.
(Kuvan luotto: Disney)
Kaikki pelot siitä, että Dial of Destinyssä ei olisi enää mitään tutkittavaa, ovat kuitenkin heti hukassa. Klassinen Indy, jonka me kaikki muistamme, on 30-luvulla natseja lyönyt nuori mies, ja saamme nähdä hänet vielä viimeisen kerran uuden elokuvan jännittävässä avausjaksossa. Kun siirrymme vuoteen -69, kohtaamme kuitenkin heti elokuvan keskeisen huolenaiheen: miten Indiana Jonesin kaltainen vanhanaikainen sankari sopeutuu 1900-luvun nopeisiin muutoksiin? Tätä kysymystä ei ole aiemmin tutkittu, enkä tajunnut, että siihen piti vastata ennen kuin nyt.
Näemme tohtori Jonesin eläkkeelle jäämisen kynnyksellä – uuden aikakauden kynnyksellä olevan Kuun päivän taustaa vasten – heräämässä sohvallaan, koska hänen nuoret naapurinsa soittavat musiikkia liian kovaa. Se on ilmiselvä vastakkainasettelu: ihmiskunnan jättimäinen harppaus on jättänyt Indyn taakseen.
Hän on myös eroamassa Marionista, ja kuten myöhemmin elokuvassa selviää, hänen poikansa Mutt on kaatunut Vietnamin sodassa. Tyhjässä asunnossaan, ilman eeppisiä tehtäviä horisontissa, Indyllä ei tunnu enää olevan sijaa maailmassa. Tietenkin vain siihen asti, kunnes hänen vieraantunut kummityttärensä Helena Shaw ilmestyy paikalle ja Indy pukeutuu jälleen huopahattuun. Kyseessä ei kuitenkaan ole matka sen itsensä vuoksi – viidennessä osassa keskitytään kolmiulotteiseen, moniulotteiseen Indyyn, joka puhuu suoraan katumuksestaan ja vuosien aiheuttamasta verosta ja jatkaa edellisissä elokuvissa esitettyjä tarinoita.
(Kuvan luotto: Lucasfilm/Walt Disney Studios)
Virkistävää kyllä, Dial of Destiny ei myöskään koskaan tartu matalalla roikkuvaan hedelmään, eli Indyn iän halpaan pilkkaamiseen. Hän ei ole stereotyyppinen äreä vanhus, vaan tuntemamme ja rakastamamme Indy – vain hieman harmaampi kuin viimeksi nähdessämme. Kun luulin, etten voisi enää jumaloida Indyä, tämä elokuva antoi minulle aivan uuden näkökulman tutkimusmatkailijan perimmäiseen olemukseen; se on yhtä lailla klassinen seikkailu kuin koskettava hahmotutkimus. Hän ei ole Indiana Jones-ikoni, vaan Indy-ihminen, joka on eristyksissä, kamppailee ja tarvitsee ystäviensä ja perheensä rakkautta ja tukea. Indyn seuraaminen hänen lapsuudestaan – kuten River Phoenixin tähdittämässä The Last Crusade -elokuvan ihanan hauskassa avausjaksossa – aina hänen hämärään ikäänsä asti tuntuu täydeltä ympyrältä, enkä voi kuvitella sarjan päättyvän millään muulla tavalla. Se on päätös, jota Kingdom of the Crystal Skull ei aivan antanut meille.
Indiana Jones -elokuvan on täytettävä tietyt kriteerit, ja tämä elokuva täyttää kaikki kriteerit. Mystinen esine, jolla on poikkeuksellisia voimia? Antikythera ja sen aikaa muuttavat kyvyt ovat kiehtova – ja vaarallinen – makrofagi. Myös pahaenteisiä roistoja on jahdattava, ja Indy on parhaimmillaan, kun hän kukistaa natseja. Mads Mikkelsenin esittämä tohtori Voller on kylmä ja kylmäävä pahis, joka, kuten kaikki Indyn pahikset, jää lopulta oman ylimielisyytensä jalkoihin. Voller uskoo voivansa valloittaa itse ajan tuodakseen natseille pelätyn voiton, mutta lopulta häntä odottaa sama kohtalo kuin niitä, jotka uskoivat voivansa saada liitonarkin haltuunsa tai varastaa Graalin maljan: tuskallinen, väkivaltainen kuolema. Elokuva ei ole Indiana Jones -elokuva, jos pahis ei saa tappiota juuri niiltä voimilta, joita hän pyrkii hallitsemaan.
(Kuvan luotto: Disney/Lucasfilm)
Jokaisessa Indy-elokuvassa on myös oltava aivan hurja loppu, ja siinä Dial of Destiny tarjoaa erinomaisen hyvän lopputuloksen. En olisi ikinä uskonut näkeväni Indiana Jonesin matkustavan takaisin vuoteen 212 eaa. – eikä se ollut vain parhaalla mahdollisella tavalla hullua, vaan se mahdollisti myös toisen uskomattoman liikuttavan hetken, kun Indy harkitsee jäämistä muinaisiin aikoihin. Jälleen kerran on selvää, että hän tuntee, ettei enää sovi omaan elämäänsä: onneksi Helena on paikalla, joka, öö, suostuttelee hänet toisin. Kun Helena nykypäivänä kertoo kummisedälleen, että hän on palannut sinne, minne kuuluu, Indy kysyy: ”Kenelle?” Hetkessä, joka melkein särki sydämeni.
Elokuvan viimeiset hetket päättävät kuitenkin sarjan lopullisesti ja täydellisesti. Marion palaa ja kysyy Indylta, onko hän todella palannut, ja näemme, että murtunut mies, jonka kanssa olemme viettäneet viimeiset kaksi ja puoli tuntia, on saanut takaisin vanhan henkensä. He jakavat suloisen takaisinkutsun Kadonneen arkin löytöretkeilijöihin (”mihin se ei satu?”), kun Indyn muu perhe – Helena, Sallah ja hänen lapsensa – lähtevät yhdessä hakemaan jäätelöä. Lopulta elokuva alkaa iirisoida ulos, pitäen kiinni siitä ikonisesta fedorasta, joka roikkuu paloportaissa. Indy on kirjaimellisesti ripustanut hattunsa lopullisesti.
Vai onko? Aivan elokuvan viimeisenä hetkenä arkeologi nappaa fedoransa takaisin; Indyllä on vielä lisää seikkailuja jäljellä. Myönnettäköön, ettemme näe niitä koskaan, mutta tarinan päättymisessä on silti jotain uskomattoman lämmintä ja sopivaa, kun se päättyy lupaukseen siitä, että Indyn seikkailut jatkuvat. Hän on loppujen lopuksi kuolematon tutkimusmatkailijan ikoni.
Tapa hyvästellä Indiana Jones on siis se, ettei hyvästellä lainkaan: Dial of Destiny -elokuvan ansiosta voimme aina ajatella Indyä jossain tuolla jossain, hänen eeppisissä seikkailuissaan – ikuisesti.
Vielä enemmän Dial of Destinystä löydät seuraavista artikkeleista: Dial of Destiny:
- Indiana Jones and the Dial of Destiny -elokuvan näyttelijöiden ja ohjaajan haastattelusta.
- Harrison Fordin ja James Mangoldin suosikkimuisto Dial of Destinystä
- Kathleen Kennedy ja Frank Marshall muistelevat yli 40 vuotta Indiana Jonesia…
- Indiana Jones ja kohtalon kellotaulu -haastattelumme Cannesissa.
- Miksi Harrison Ford ei halua pohtia vanhoja elokuviaan
- Mads Mikkelsen haluaa epätoivoisesti näytellä zombia
- Mads Mikkelsen muistelee Harrison Fordin tapaamista
- Onko Indiana Jones and the Dial of Destiny -elokuvassa post-credits-kohtaus?
- Indiana Jones ja kohtalon kellotaulu -elokuvan loppu selitetty
- Kathleen Kennedy paljastaa, että Reyn ja James Mangoldin Star Wars -elokuvat liittyvät toisiinsa