Lokakuu on aivan nurkan takana, ja kummituskausi lähestyy nopeasti – vaikka joillekin se on jo saapunut, sillä he pukivat mustat vaatteet päälleen ja asettivat kurpitsat ulko-ovelle heti, kun kalenteri kääntyi syyskuun 1. päivään. Joka Halloweenin aikaan ilmestyy joukko uusia elokuvia, jotka toivovat pelottavansa yleisön, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Elokuvateattereihin tulevat esimerkiksi videopelisovitus Five Nights At Freddy’s, verinen Saw X ja kauhujatko-osa The Exorcist: Believer – ja se on vasta alkua. Tällä kertaa valikoimaan on kuitenkin tullut yllättävä lisäys, kun tietty viiksekäs etsivä liittyy joukkoon.
Näyttelijä, ohjaaja ja Hollywood-legenda Kenneth Branaghin Poirot-elokuvasarja nimittäin ravistelee vakavasti ja kääntyy yliluonnollisen puoleen. Aiemmat osat Murder On The Orient Express ja Death On The Nile olivat varmasti perinteisempiä, kun kyse oli rakastetun kirjailijan Agatha Christien klassikkotarinoiden sovittamisesta, mutta uusin osa A Haunting In Venice (Kummittelu Venetsiassa) ottaa mukaan vuodenajan karmivan hengen. Poirot-normal Activity anyone?
Paranormal Activity
(Kuvan luotto: 20th Century Studios)
Löyhästi Christien tarinaan Hallowe’en Party pohjautuva elokuva oli jo valmiiksi aavemainen, kiitos romaanin, jonka Branagh valitsi tässä yhteydessä sovitettavaksi. Painopiste on kuitenkin sanassa ”löysä”, sillä elokuvantekijät vievät tarinaa uuteen suuntaan, mikä on jo aiheuttanut kiistaa kirjailijan fanien keskuudessa. Paitsi että toiminta on siirretty Englannin maaseudulta uppoavaan Venetsiaan, myös juoni on dramaattisesti erilainen. Poirot (Branagh) yrittää nauttia eläkepäivistä Italiassa – henkivartija (Riccardo Scamarcio) työntää hulvattomasti kanaalin veteen kaikki, jotka ahdistelevat häntä mysteerin kanssa. Hänet kuitenkin houkutellaan ulos, kun vanha ystävä (Tina Fey) kutsuu hänet sÉanceen, jossa äiti (Kelly Reilly) yrittää saada yhteyttä kuolleeseen tyttäreensä. Pian ruumiita alkaa tietysti kasaantua lisää…
Vaikka tarinan siirtäminen uuteen suuntaan on herättänyt jonkin verran vastareaktioita vannoutuneiden Christie-lukijoiden keskuudessa, Branaghin kenties riskialtis kallistuminen yliluonnolliseen ja romaanin halloween-yön tapahtumapaikan hyödyntäminen oli loppujen lopuksi oikea veto sarjan kannalta. Jännitys kummittelee jokaisessa kohtauksessa, sillä paitsi murhaaja on vapaana, myös jotain tuonpuoleista näyttää olevan tekeillä. Kun hahmot juoksentelevat ympäri upeaa mutta romahtamassa olevaa goottilaista palatsia, he löytävät jokaisen oven takaa jotain uutta, ja aina on mahdollisuus, että kyseessä on jotain näennäisesti selittämätöntä.
Se rakentaa jo valmiiksi jännittävää ilmapiiriä ja lisää sitä niin paljon, että huomaat nojaavasi yhä enemmän eteenpäin istuimellasi. Yliluonnollinen särmä tuo uutta elämää myös visuaaliseen ilmeeseen, kun Branagh vangitsee rapistuneen kartanon varjot ja leikittelee pimeydellä. Elokuva on yksinkertaisesti upeaa katsottavaa valkokankaalla. Samaan aikaan ne hollantilaiset kuvakulmat, joita ohjaaja on aina käyttänyt mielellään näissä elokuvissa, no, tässä niissä on vihdoin järkeä!
Jotain ilkeää tähän suuntaan tulee…
(Kuvan luotto: 20th Century Studios)
Ehkä kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että Poirot saa uuden haasteen, jota hän ei ole koskaan ennen kohdannut, ja se heittää sekä hänet että katsojat tuntemattomaan. Hän astuu tanssiin epäuskoisena, joka suhtautuu kyynisesti Michelle Yeohin meedioon ja yliluonnollisiin legendoihin, joista hahmot puhuvat. Kun Poirot kuitenkin alkaa kohdata aaveita ja kokea outoja tapahtumia, hän alkaa epäillä sekä uskomuksiaan että omia kykyjään. Hänen itsepäinen ja itsevarma luonteenpiirteensä alkaa murtua, ja ensimmäistä kertaa olemme epävarmoja siitä, pystyykö hän ratkaisemaan tämän mysteerin.
Vuosikymmeniä kestäneiden Poirot’n mysteerien jälkeen tämän uuden alueen tutkiminen on juuri sitä, mitä tarvittiin, jotta rakastettuun hahmoon saataisiin uutta puhtia. Kuten vastaava tuottaja James Prichard, joka sattuu olemaan myös Christien lapsenlapsenlapsenlapsi, kertoi Total Filmille aiemmin tänä vuonna, ”samaa asiaa ei vain voi tehdä uudestaan ja uudestaan”. Vaikka yleinen sääntö ”jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä” olisi ehkä ollut elokuvantekijöille helpoin tie, rohkea uusi suunta yllättäisi yleisön enemmän.
Se myös auttaa A Haunting In Veniceä erottumaan tungoksessa olevien murhamysteerimarkkinoiden joukosta yksinkertaisesti tekemällä jotain erilaista. Vaikka esimerkkejä kauhuelokuvista, joissa on murhamysteeri, on paljon, esimerkiksi Scream- ja Happy Death Day -elokuvat, ei moni dekkaridraama toivo yliluonnollisen vilunväristyksen kulkevan pitkin selkäpiitä. On tärkeää huomata, että Branaghin elokuva ei ole varsinaisesti kauhuelokuva, mikä saattaa jättää kyseisen genren fanit pettyneiksi (vaikka vieressäni istunut pelkurimainen ystäväni hyppäsikin istuimeltaan aaveen ilmestyessä), mutta se on ehdottomasti kauhuun liittyvä.
Se, jatkavatko tulevat luvut yliluonnollisen tutkimista, jää nähtäväksi, mutta toivottavasti Branagh ottaa tästä karmaisevasta herkusta oikean opetuksen siitä, että Poirot ja aaveet sopivat yhteen Halloween-taivaassa.
A Haunting In Venice on nyt elokuvateattereissa. Jos haluat tietää, mitä muuta vuosi tuo tullessaan, katso oppaamme kaikista vuoden 2023 tulevista suurista elokuvien julkaisupäivistä.