Viime vuoden lopulla kirjoitin siitä, että löysin uudelleen 33 vuotta vanhan konsoliroolipelin, jonka vuokrasin vuoden ajan Blockbuster Videolta sen jälkeen, kun siinä luvattiin (optimistisesti) 300 tuntia peliaikaa. Sword of Vermillion – Sega Mega Drive/Genesis -roolipeli vuodelta 1992 – oli nimittäin jäänyt minulta vuosiksi huomaamatta yksinkertaisesti siksi, etten muistanut sen nimeä. Olin uhrannut kymmeniä tunteja peliin, joka tuntui olevan vuosia kilpailijoitaan edellä, ja kuitenkin ajan kuluminen oli saanut sen karkaamaan muististani yli kolmeksi vuosikymmeneksi.
Palaan tänään samanlaisen henkilökohtaisen ilmestyksen kanssa – mutta sen sijaan, että löytäisin uudelleen pelin, jonka nimen olin täysin unohtanut, olen täällä ylistämässä sellaisen pelin hyviä puolia, jota kerran rakastin mutta jonka olemassaolon olin yksinkertaisesti unohtanut: The Legend of Dragoon.
Legendaarinen
(Kuvan luotto: Japan Studio)Kauhu
(Kuvan luotto: Capcom)
21 vuotta myöhemmin paras Resident Evil -spin-off-peli on edelleen aliarvostetuin peli
Japan Studiosin menneen roolipeliklassikon tuntevat saattavat ihmetellä, miten voisin unohtaa. The Legend of Dragoon on vuosituhannen vaihteessa tapahtuneesta julkaisustaan lähtien kerännyt vankkumattoman kulttimaineen, ja viime vuodesta lähtien se on nyt pelattavissa PS4:llä ja PS5:llä PlayStation Storen kautta. Mutta kun The Legend of Dragoon ilmestyi (vuonna 1999 Japanissa, vuoden 2000 puolivälissä Yhdysvalloissa ja vuoden 2001 alussa Euroopassa), se teki sen Final Fantasy -sarjan varjossa. Jälkimmäinen teki ensimmäiset merkittävät askeleensa länsimarkkinoille Final Fantasy 7:n myötä vuonna 1997, Final Fantasy 8:n seuraavana vuonna ja Final Fantasy 9:n taas sitä seuraavana vuonna. Monille, itseni mukaan lukien, nämä pelit merkitsivät PlayStationin debyyttikonsolilla täysin kolmiulotteisten JRPG-pelien aloittamista, joten aina kun uudet kasvot ponnistelivat kärkeen, oli ryminän tekeminen helpommin sanottu kuin tehty.
The Legend of Dragoon pyrki kuitenkin siihen jo 30 sekunnin avausjaksollaan. CGI-intro kuvasi maan tasalle palavaa kaupunkia, jota säestivät jousien ja pikkurummun tukema, ja taustalla kuului omituinen pianomelodia, jota jouset ja pikkurumpu säestivät. Rakennukset tuhoutuivat tulisateessa, kellotornin lasipinta murskaantui sisältä ulospäin, ja paksut savupilvet leijuivat täysikuun edessä. Panssaroitu ratsuväki ryntäsi kaupungin pölyistä kulkuväylää pitkin, ennen kuin se nousi ratsailta, asetti hehkuvan marmorin nukkuvan naisen otsan päälle, tyhjensi hänen muistinsa (luulisin) ja heitti hänet sitten vankilaan. Se kaikki näytti suorastaan kauniilta – parhaiden visuaalien joukossa, joita olin koskaan nähnyt tuohon aikaan. Olin täysin koukussa.
Viime vuoden lopulla kirjoitin siitä, että löysin uudelleen 33 vuotta vanhan konsoliroolipelin, jonka vuokrasin vuoden ajan Blockbuster Videolta sen jälkeen, kun siinä luvattiin (optimistisesti) 300 tuntia peliaikaa. Sword of Vermillion – Sega Mega Drive/Genesis -roolipeli vuodelta 1992 – oli nimittäin jäänyt minulta vuosiksi huomaamatta yksinkertaisesti siksi, etten muistanut sen nimeä. Olin uhrannut kymmeniä tunteja peliin, joka tuntui olevan vuosia kilpailijoitaan edellä, ja kuitenkin ajan kuluminen oli saanut sen karkaamaan muististani yli kolmeksi vuosikymmeneksi.
Palaan tänään samanlaisen henkilökohtaisen ilmestyksen kanssa – mutta sen sijaan, että löytäisin uudelleen pelin, jonka nimen olin täysin unohtanut, olen täällä ylistämässä sellaisen pelin hyviä puolia, jota kerran rakastin mutta jonka olemassaolon olin yksinkertaisesti unohtanut: The Legend of Dragoon.
Legendaarinen
(Kuvan luotto: Japan Studio)Kauhu
(Kuvan luotto: Capcom)
21 vuotta myöhemmin paras Resident Evil -spin-off-peli on edelleen aliarvostetuin peli
Japan Studiosin menneen roolipeliklassikon tuntevat saattavat ihmetellä, miten voisin unohtaa. The Legend of Dragoon on vuosituhannen vaihteessa tapahtuneesta julkaisustaan lähtien kerännyt vankkumattoman kulttimaineen, ja viime vuodesta lähtien se on nyt pelattavissa PS4:llä ja PS5:llä PlayStation Storen kautta. Mutta kun The Legend of Dragoon ilmestyi (vuonna 1999 Japanissa, vuoden 2000 puolivälissä Yhdysvalloissa ja vuoden 2001 alussa Euroopassa), se teki sen Final Fantasy -sarjan varjossa. Jälkimmäinen teki ensimmäiset merkittävät askeleensa länsimarkkinoille Final Fantasy 7:n myötä vuonna 1997, Final Fantasy 8:n seuraavana vuonna ja Final Fantasy 9:n taas sitä seuraavana vuonna. Monille, itseni mukaan lukien, nämä pelit merkitsivät PlayStationin debyyttikonsolilla täysin kolmiulotteisten JRPG-pelien aloittamista, joten aina kun uudet kasvot ponnistelivat kärkeen, oli ryminän tekeminen helpommin sanottu kuin tehty.
The Legend of Dragoon pyrki kuitenkin siihen jo 30 sekunnin avausjaksollaan. CGI-intro kuvasi maan tasalle palavaa kaupunkia, jota säestivät jousien ja pikkurummun tukema, ja taustalla kuului omituinen pianomelodia, jota jouset ja pikkurumpu säestivät. Rakennukset tuhoutuivat tulisateessa, kellotornin lasipinta murskaantui sisältä ulospäin, ja paksut savupilvet leijuivat täysikuun edessä. Panssaroitu ratsuväki ryntäsi kaupungin pölyistä kulkuväylää pitkin, ennen kuin se nousi ratsailta, asetti hehkuvan marmorin nukkuvan naisen otsan päälle, tyhjensi hänen muistinsa (luulisin) ja heitti hänet sitten vankilaan. Se kaikki näytti suorastaan kauniilta – parhaiden visuaalien joukossa, joita olin koskaan nähnyt tuohon aikaan. Olin täysin koukussa.
(Kuvan luotto: Japan Studio)