Varoitus: Tämä juttu sisältää spoilereita Madame Webistä, joten varmista, että olet nähnyt Marvel-elokuvan ennen lukemista.
Madame Webin yhteydet Hämähäkkimieheen ovat olleet pitkään jonkinlainen kipeä kohta. Sonyn Marvel-universumin uusin lisäys oli alun perin suunniteltu Spidey-spin-offiksi, jossa esitellään sarjakuvien avainhahmoja ensimmäistä kertaa elävässä toiminnassa, mukaan lukien nimikkonäkijä ja valikoima Hämähäkkinaisia. Elokuvan julkaisupäivän lähestyessä tämä kuitenkin muuttui jonkin verran.
Sen sijaan, että elokuvaa kutsuttaisiin spin-offiksi, studio alkoi korostaa sen itsenäistä luonnetta. Sony Picturesin virallisilla verkkosivuilla sitä kutsutaan ”itsenäiseksi alkuperätarinaksi yhdestä Marvelin kustannustoiminnan arvoituksellisimmista sankarittarista”. Samaan aikaan tuottaja Lorenzo di Bonaventura kertoi ComicBook.comille, että syy siihen, ettei Madame Webin post-credits-kohtausta ole, on se, että he eivät halunneet liikaa linkkejä laajempaan verkkouniversumiin.
”Teimme päätöksen jo varhain, että tämän tarinan etuna oli, ettei sitä liitetä kaikkiin näihin muihin tarinoihin”, Bonaventura sanoi. ”Nostamme hattua. Mutta oikeastaan halusimme keskittyä hahmon matkaan, ja luulen, että osa supersankariväsymyksestä, josta ihmiset puhuvat, johtuu siitä, että nämä elokuvat eivät useinkaan kerro keskushenkilöstä.”
Se on ihailtava lähestymistapa, kun keskitytään luomaan uudelle hahmolle oma alkuperätarina tässä universumissa ilman jatkuvia viittauksia ulospäin. Tai ainakin olisi, jos Madame Web todella tekisi niin. Sen sijaan lopputuloksena syntynyt elokuva on jossain keskellä, täynnä Hämähäkkimiehen pääsiäismunia ja nyökkäyksiä, jotka eivät koskaan saa tarvittavaa seurantaa, jotta ne tuntuisivat tyydyttäviltä.
Sitoutumisongelmat
(Kuvan luotto: Sony)
Sen sijaan, että elokuva olisi vain nostanut hattua, kuten Bonaventura ehdotti, se on täynnä Hämähäkkimies-viittauksia. Esimerkiksi Adam Scottin esittämä Ben-setä: elokuvassa ei ole koskaan epäilystäkään siitä, kuka Ben Parker oikeastaan on, ja siinä viitataan hänen elämäänsä tulleeseen uuteen naiseen (hei, May-täti) aina viisasteluihin siitä, että hän on setä, jolla on ”kaikki hauskuus, mutta ei yhtään vastuuta”.
Scottin viehättävästä suorituksesta huolimatta emme kuitenkaan saa mitään selville hänen hahmostaan; hänen ajatuksistaan, motiiveistaan tai siitä, mitä hänelle tapahtuu ennen Spider-Man: Homecomingin alkua. Sen sijaan hänen esittelynsä ei koskaan tunnu muulta kuin pitkäveteiseltä heitteillejätön nyökkäykseltä.
Sitten on koko Peter Parkerin syntymään liittyvä sivutarina, jossa Emma Robertsin hahmo Mary Parker viittaa aviomieheensä Richardiin ja puhuu heidän vauvansa ”hyppivän ympäriinsä” hänen vatsassaan. Kyseessä on selvästi Spidey-vauva, mutta elokuvassa ei pystytä sitoutumaan edes tähän, sillä nimeä ”Peter Parker” ei koskaan mainita.
Näiden lisäksi on tietoisempia viittauksia, kuten nyökkäys sarjakuvapaikkaan 4 Star Dineriin ja leikki Hämähäkkimiehen ikonisesta ”vastuu”-repliikistä viimeisellä kolmanneksella. Ohjaaja S. J. Clarkson kuvaili jälkimmäistä GamesRadar+:lle tavaksi kunnioittaa sarjakuvia. Ilman tämän repliikin ansaitsemaa painoarvoa (se on ollut osa useita sydäntäsärkeviä kohtauksia Spideyn elokuvauniversumissa) se tuntuu kuitenkin vain sivusilmäykseltä yleisölle ilman tyydyttävää vivahteikkuutta.
Uudenlainen lähestymistapa
(Kuvan luotto: Sony/Marvel Entertainment)
Päätös antaa Madame Webin tasapainoilla sen välillä, että se tunnustaa paikkansa Spideyn tarinassa ja on samalla oma juttunsa, johtaa siihen, ettei se pysty sitoutumaan kumpaankaan. Tämä ei tietenkään ole Madame Webin ainoa ongelma – kuten arvostelussamme todetaan, myös tuotesijoittelu ja raskas ekspositio haittaavat Marvelin uusimman sivutuotteen toimintaa.
Mutta ei voi olla miettimättä, että jos Sony olisi sitoutunut täysin Cassandra Webbin (Dakota Johnson), Julia Cornwallin (Sydney Sweeney), Mattie Franklinin (Celeste O’Connor) ja Anya Corazon (Isabela Merced) syntytarinan rakentamiseen ilman laajempia viitteitä, osa tarinan vaikeuksista olisi ehkä voitettu.
On lukemattomia hyvin toteutettuja esimerkkejä, joista elokuva olisi myös voinut ammentaa. Guardians of the Galaxy on MCU:n merkittävin esimerkki, kun taas Joker ja The Batman toivat DC:lle tuoreita näkökulmia yliampuviin tarinoihin. Katsojana tuntuu, että jos Sony haluaa todella sitoutua oman Marvel-universuminsa rakentamiseen, heidän on etsittävä samanlaista lähestymistapaa.
Ja vaikka Madame Web ei päässytkään Hämähäkkimiehen sotkuisen verkon varjosta, tämä voisi olla studiolle uusi polku. Sen perusteella, mitä olemme tähän mennessä nähneet Kraven the Hunterin taipuvan pois sarjakuvaperäisyydestään, se voisi viitata siihen, että Sony aikoo omaksua tämän. Madame Webin hukkaan menneestä potentiaalista voidaan todellakin ottaa opiksi, mutta on vain odotettava, otetaanko ne käyttöön.
Lue lisää Madame Webin lopun selityksestä sekä siitä, mitä Dakota Johnsonilla oli sanottavaa supersankaripukuunsa pukeutumisesta.