Advanced Dungeons & Dragonsin alkuperäisen Dungeon Master’s Guide for Advanced Dungeons & Dragons -oppaan takaosassa oli luettelo inspiroivaa lukemista. Jotkut ehdotetuista kirjailijoista, kuten Robert E. Howard, Jack Vance ja Edgar Rice Burroughs, olivat hyvin ilmeisiä vaikutteita peliin. Toiset, kuten H. P. Lovecraft ja Roger Zelazny, eivät olleet yhtä selviä, mutta ne näkyivät joissakin kapeissa käsitteissä. Tässä välissä oli nimi, joka oli molempia: täysin ja väistämättä ikoninen, jos nautit modernista fantasiasta, mutta jonka teokset näyttivät kummallisen kaukaisilta yhdestä parhaista pöytäroolipeleistä. Tämä kirjailija oli J.R.R. Tolkien.
Aluksi tämä saattaa tuntua omituiselta väitteeltä: miten taikasormuksia täynnä olevalla pelillä ei voisi olla vahvaa suhdetta kirjaan, joka teki taikasormusten idean tunnetuksi? Miten järjestelmä, jossa on tekijänoikeuksia polkeva kansa nimeltä ”puolituiset” ja jossa heitä palkitaan ”varkaina” olemisesta, ei olisi varastanut konseptia suoraan Bilbo Reppulista, hobittimurtovarkaasta? Kun kuitenkin syvennytään suhteisiin, ongelmat käyvät selviksi. Sormukset olivat Tolkienin teoksessa käsittämättömän voimakkaita esineitä, joita oli rajallinen määrä tai joita pidettiin tiukasti hallussa, eivät vähäpätöisiä rihkamaa, joka oli unohdettu aarrearkkuihin seikkailijoiden löydettäväksi. Bilbo oli urhea ja varkain, mutta hänen sankaritekonsa olivat kaukana hirviölaumojen selkäänpuukottamisesta kokemuspisteiden saamiseksi.
Puuttuu pointti
Vaikka D&D oli paljon velkaa Tolkienin teokselle, se ei koskaan tuntunut ymmärtävän sitä (Image credit: Wizards of the Coast).
Tämä oli siis ongelma. Yrittäessään tehdä pelistä mahdollisimman jännittävää pelattavaa ja mahdollisimman avointa kuviteltavaa Dungeons and Dragons -kirjat unohtivat kaikki ne asiat, jotka tekevät Tolkienin teoksesta erityisen. Kirjoissa taistelu oli harvinaista ja viimeinen vaihtoehto, kun taas roolipelit kehittyivät sotapeleistä. Hahmojen kehitys perustui aitoon kasvuun ja oppimiseen, ei tyhjään vallan keräämiseen. Kaikkein ongelmallisinta oli taikuus, käsite, jonka Tolkien jätti tarkoituksella harvinaiseksi ja arvoitukselliseksi ympäristössä, jonka hän muutoin täytti vaativilla ja pakkomielteisillä yksityiskohdilla, mutta jota pelissä annettiin vapaasti kenelle tahansa hahmolle, joka halusi ryhtyä velho-oppilaaksi.
Taikuus liittyy Tolkienissa jollakin kummallisella tavalla ”voiman” ja ”viisauden” amorfisiin käsitteisiin. Gandalfin kerrotaan olevan näitä molempia, mutta silti hän vaikuttaa usein heiveröiseltä ja toisinaan typerältä vanhukselta. Hänen taikuutensa, jos sellaista on, ilmenee harvoin avoimesti, vaan se näkyy pikemminkin hänen erikoisissa ilotulituksissaan, värillisissä savurenkaissa, joita hän puhaltaa, ja hänen ilmeisissä telepaattisissa kyvyissään. Silti tämä näennäisesti harmittomalta vaikuttava eksentrikko taistelee yksin Balrogia vastaan, tulidemoniaa, joka on peräisin muinaisilta ajoilta ennen Keski-Maan asuttamista ja jonka vihjaillaan olevan hirvittävän voimakas olento, ja voittaa hänet. Balrogissa itsessään ei kuitenkaan näy mitään selviä merkkejä tuosta voimasta, ainoastaan se, että ”voima ja kauhu näytti olevan siinä ja kulkevan sen edellä”. Se on Tolkienin maailmassa taikuutta, ei taikaohjusten ampuminen tai peilikuvien kutsuminen, ja se on sitäkin kiehtovampaa, koska se pysyy salaperäisenä.
Tolkien-fanit saivat yhtäkkiä pelin, jonka he ovat aina halunneet…
Dungeons& Dragonsilla oli hyvät syyt hylätä Tolkienin luoma kirjallinen taikuus omassa uraauurtavassa pyrkimyksessään popularisoida roolipeliä. Vielä yllättävämpää on ehkä se, että ensimmäinen Tolkienin jäämistöltä virallisen lisenssin saanut peli, Middle-earth Role-Playing, lyhyesti MERP, toisti monia samoja virheitä. Vaikka taistelu oli paljon vaarallisempaa, se oli edelleen oletusratkaisu moniin kohtaamisiin. Pelaajat saattoivat omaksua korkeiden haltioiden roolin, johon liittyi stat-bonuksia, joita valtapelaajat saattoivat käyttää väärin. Maagisia aarteita löytyi edelleen kivien alta, ja velhot maksoivat edelleen kymmenen penniä ja toimivat tiukasti rajattujen taikuus- ja loitsusääntöjen ja -kuvausten mukaisesti.
Dungeons & Camp; Dragonsin asettamasta mallista oli tullut niin perustavanlaatuinen, että sama kustantaja teki saman kymmenen vuotta myöhemmin The Lord of the Rings Adventure Game -pelillä. Tämän oli tarkoitus olla aloittelijoille suunnattu pelkistetty järjestelmä, jota voitaisiin käyttää ponnahduslautana MERP:iin, ja näin ollen se tuntuisi loistavalta tilaisuudelta palata Tolkienin perusasioihin. Taikuus oli kuitenkin jälleen kerran ongelmallista, ja kaikenlaiset hahmot saivat käyttää yksinkertaisia ”loitsuja”, jos he eivät käyttäneet kaikkia taitopisteitään hahmon luomisessa. Lisäksi kyseessä oli edelleen hyvin pitkälti klassinen seikkailupeli, jossa tutkitaan ja taistellaan.
Alkuperäisessä Keski-Maan roolipelissä toistettiin monia samoja virheitä, joita D&D teki (Image credit: ICE).
Seuraavaksi peli oli vielä huonompi. Taru sormusten herrasta -roolipeli tuli uudemmalta, pienemmältä kustantajalta, jonka tausta oli pikemminkin keräilykorttipeleissä kuin roolipeleissä. Kun heillä oli lisenssi tällaisen pelin tuottamiseen Peter Jacksonin Tolkienin kirjojen filmatisointien perusteella, he päättivät laajentaa sen roolipelin tuottamiseen. Lopputulos oli katastrofi, sillä siinä oli samat mekaaniset heikkoudet kuin edeltäjissään, ja lisäksi se oli huonosti kirjoitettu, sekava ja epätasapainoinen. Mitä vähemmän siitä puhutaan, sen parempi.
Ja niin kävi aina vuoteen 2011 asti, jolloin Cubicle 7 sai lisenssin haltuunsa ja tuotti The One Ringin. Pelin keskeiset pelimekaniikat säilytettiin, kun Free League otti lisenssin haltuunsa ja julkaisi toisen painoksen vuonna 2022. Tolkien-fanit saivat yhtäkkiä pelin, jonka he olivat aina halunneet.
Kuninkaan paluu
The One Ring vangitsee täydellisesti Tolkienin maailman ytimen (Image credit: Future).
Heti alkusivuilta lähtien oli selvää, että tämä peli oli täynnä fanipalvelua, mutta sillä erityisen ihastuttavalla ja miellyttävällä tavalla, joka ei tee selväksi, että kyseessä on fanipalvelu. Lukijoita tervehdittiin luokka- ja kulttuurivaihtoehdoilla, joita me kaikki pidämme itsestäänselvyyksinä roolipeleissä, mutta veteraanit olisivat heti huomanneet, että tasapainoon vaikuttavat vaihtoehdot, kuten korkeat haltiat, puuttuivat, samoin kuin kaikki luokat, jotka haiskahtelivat taikuudelta. Sen sijaan tarjolla oli erilaisia sotureita ja veijareita, tutkimusmatkailijoita ja oppineita sekä joitakin vaihtoehtoja, jotka yhdistivät useita luokkia samaan pakettiin.
Tämän lisäksi järjestelmä oli täynnä harkittuja lisäyksiä, jotka osoittivat, että suunnittelijat olivat todella miettineet, mikä teki Tolkienin maailmaan suuntautumisesta niin houkuttelevaa. Osapuolilla oli nyt suojelushahmo, yksi Keski-Maan viisaista ihmisistä, joka kokosi heidät yhteen ja opasti heitä, aivan kuten Gandalf tekee Bilbon ja kääpiöiden kanssa Hobitissa. Seurakuntayhteys edusti myös sekä roolipelaamisen apuvälineenä että mahdollisten mekaanisten etujen lähteenä. Kiusaukseen tai pahuuteen tai jopa pelkkään kauhistuttavien olentojen todistamiseen sortuminen johti siihen, että seikkailijat saivat ongelmallisia varjopisteitä, aivan kuten varjo pysyy Frodossa vielä vuosia seikkailujensa jälkeen. Kuten The One Ring Starter Set -arviossamme mainittiin, se voi ”antaa tunteen, että olet osa Keski-Maan luojalta J.R.R. Tolkienilta itseltään kadonnutta tarinaa”.
Osoittaa, kuinka helppoa D&D:n olisi ollut pysyä koko ajan uskollisempana yhdelle luetelluista inspiraatioistaan.
Yksityiskohtiin kiinnitetty huomio on edelleen näkyvissä, vaikka zoomattaisiinkin pienemmälle. Taisteleminen pelissä on vaarallista, mutta ei mahdottoman vaarallista, ja pelaajilla on laaja valikoima taitoja, joista he voivat ammentaa etsiessään väkivallattomia ratkaisuja. Matkustaminen on oma osionsa, ja tapahtumapohjainen järjestelmä pitää asiat elävinä ja jännittävinä turvautumatta väsyttäviin heksan ryömimiseen ja toistuviin satunnaisiin kohtaamisiin, jotka ovat pelin vertaistensa riesana. Näiden järjestelmien avulla ryhmät voivat luoda uudelleen Tolkienin teoksen kerronnalliset nautinnot, kun pelaajat lähtevät vaivalloisille matkoille tuntemattomaan ja kohtaavat useita vaaroja, joista vain osa voidaan torjua miekalla ja liekillä.
Yksi asia, jonka MERP teki oikein, oli sen eri lisäosien sävy ja sisältö, joissa syvennyttiin Keski-Maan eri alueisiin ja esiteltiin ne mekaanisesti ja kerronnallisesti yksityiskohtaisesti paikoiksi, joita pelaajat voivat tutkia ja seikkailla. Toistaiseksi Yhden Sormuksen eri versiot ovat keskittyneet pohjoisiin maihin, jonne Hobitti sijoittuu. Vaikka tämä antaa pelaajille vähemmän työstettävää, nämä paikat on kuvattu yksityiskohtaisesti samalla rakkaudella ja huolellisuudella kuin Tolkienin laajempi maailma on kuvattu muussa järjestelmässä.
The One Ringissä on runsaasti yksityiskohtaisia paikkoja tutkittavaksi (Image credit: Future).
Erityisen silmiinpistävää on se, että molemmat kustantajat loivat tästä järjestelmästä myös versioita, joissa käytettiin samoja perusmekaniikkoja kuin Dungeons & Dragonsissa. Kyseinen peli on yhtä kaukana, tai ehkä jopa kauempana, Keski-Maasta kuin se on koskaan ollutkaan, ja sen sijaan se heittää mahdollisimman monta fantasia-alagenreä samaan herkulliseen mutta yllättävään muhennokseen. Tuomalla edellä kuvatut konseptit mukaan peliin Lord of the Rings Roleplaying, kuten lopputulos tunnetaan, osoittaa kuitenkin, kuinka helppoa D&D:n olisi ollut pysyä koko ajan uskollisempana yhdelle listatuista inspiraatioistaan.
Olitpa sitten Tolkien-fani, joka haluaa kastaa varpaansa roolipelaamiseen, tai veteraanipelaaja, joka etsii jotain uutta, kumpikin versio tästä viimeisimmästä Keski-Maahan suuntautuvasta harhailusta on näkemisen arvoinen. Ei voi tietää, minne sinut saatetaan viedä.
Jos haluat lisää pöytäpelisuosituksia, tutustu parhaisiin lautapeleihin ja näihin aikuisten lautapeleihin.
Tämän päivän parhaat The_One_Ring_Starter_Set tarjoukset7 Amazonin asiakkaiden arvostelut☆☆☆☆☆£27.99View£36.87ViewWe tarkistaa yli 250 miljoonaa tuotetta joka päivä parhaiden hintojen varalta.