Meidän on puhuttava X-Men: The Hellfire Gala 2023 -elokuvan lopusta. Sanomattakin on selvää, että spoilereita heti alkuun.
Se, mitä kaikki luulivat tapahtuvan, on tapahtunut: Krakoa on kaatunut, X-Menit ovat kuolleet tai hajaantuneet tuuleen, ja Xavierin unelman uusin iteraatio on ilmeisesti ohi. Toisin sanoen, kuten luvattiin, ”Fall of X” on aloittanut Marvel-universumin mutanttien status quon tuhoisalla muutoksella.
Voisimme päästä vatvomaan vuoden 2023 Hellfire-gaalan one-shotia, joka kuvaa fanien suosikkihahmojen, kuten Icemanin, Jean Greyn, Jubileen ja monien, monien muiden, karmaisevia kuolemia. Mutta paljon vaikuttavampaa, järkyttävämpää ja suoraan sanottuna paljon vastuuttomampaa on mutanttien kansanmurhan uusimman version pääpiirteittäinen kuvaus.
Orchis tekee tarkkaan suunnitellun hyökkäyksen Krakovaan, jossa he käyttävät erilaisia kehittyneitä ja odottamattomia tekniikoita alistamaan ja tappamaan X-Menit yksi kerrallaan ja tappamaan sitten kaikki paikalla olevat ihmiset. Pahikset paljastavat, että he ovat myrkyttäneet eri puolille maailmaa levitetyt mutanttilääkkeet ”tappokytkimellä”, jonka avulla he voivat välittömästi murhata kaikki mutanttilääkkeitä ottaneet ihmiset.
(Kuvan luotto: Marvel Comics)
Orchisin johtajat lupaavat Xavierille, että he tappavat satojatuhansia ihmisiä, jos mutantteja jää Maahan, mikä saa Xavierin pakottamaan telepaattisesti kaikki saarella olevat mutantit – sarjakuvan mukaan ”yli neljännesmiljoona” – Krakoa-porttien kautta Arakko-planeetalle. Vain muutamat voimakkaat mutantit, kuten Wolverine, Nightcrawler ja Rogue, pystyvät vastustamaan Xavierin telepaattista kontrollia.
Tässä kohtaa asiat menevät todella, todella huonosti.
Kun Krakoa on käytännössä tyhjennetty ja mutantteja syytetään nyt kaikkien Orchisin myrkytyksen uhreiksi joutuneiden ihmisten kuolemasta, vanha ”vihatun ja pelätyn” status quo palautuu ennalleen, ja kaikista Maahan jääneistä mutanteista tulee välittömästi maailmanlaajuisia karkureita.
Xavierin mukaan porttien läpi menneet mutantit ovat kaikki kuolleet. Hän toteaa, että Orchis ”teki jotain porteille” ja että hän on menettänyt kaiken yhteyden porttien läpi menneisiin mutantteihin. ”Eivät he kaikki voi olla kuolleita”, Rogue sanoo järkyttyneenä. ”Mutta he ovat”, Xavier suree.
Joten… Joko Marvel Comics on juuri tappanut 250 000 mutanttia ruudun ulkopuolella, tai sitten he haluavat sekä lukijoiden että Xavierin uskovan niin. Koko mutanttiväestö murhataan jälleen kerran tukuittain kansanmurhassa, joka tapahtuu silmänräpäyksessä, vain muutaman tekstikuplan aikana.
(Kuvan luotto: Marvel Comics)
En aio teeskennellä, että on mahdotonta tai edes epätodennäköistä, että tilanne on huijausta ja monimutkaisempi kuin neljänneksen miljoonan mutantin kansanmurha. Mutta kun luin nuo rivit, erityisesti nähtyäni, kuinka Marvel-universumin voimakkaimmat mutantit olivat käytännössä avuttomia kiihkoilevia murhaajia vastaan, sain todella sisäisen reaktion itse konseptia kohtaan.
En myöskään aio olla niin naiivi, että kuvittelisin, että eräänlainen ällöttävä kauhu ei ole juuri sellainen reaktio, jonka käsikirjoittaja Gerry Duggan ja yli tusina taiteilijaa ja väritystaiteilijaa, jotka työskentelivät tämän yhden sarjan parissa, halusivat tuottaa. Vuoden 2023 Hellfire-gaalassa syntyy aitoa sydänsurua, surua ja jopa pelkoa, joka on suoraan kirjan luomisen ja taiteilijan työn tulos.
Mutta onko se hyvä asia?
Tarinan keskeinen viesti on, että Orchis vihaa mutantteja, pitää heitä erilaisina, haluaa syrjäyttää ja jopa fyysisesti tuhota heidät. He ovat suoranainen viharyhmä, joka esitetään sarjakuvasivulla, ja se on suora heijastus niin sanotusta ”mutanttien metaforasta”, jossa X-Menit ovat todellisten syrjäytyneiden ihmisten sijaiskuvia, mikä on välttämätön osa Orchisin tehtävää.
Ongelmana on siis se, että fiktiivisen viharyhmän katsominen, kun se tekee fiktiivistä joukkoväkivaltaa fiktiivisiä marginaaliin kuuluvia ihmisiä vastaan, tuntuu paljolti siltä, että lukijoita kutsutaan todistamaan viharikosta. Vuoden 2023 Hellfire-gaalasta kumpuava jännitys tuntuu paljon vähemmän traagiselta supersankaritarinalta ja paljon enemmän siltä kuin seisoisi niiden hyvin todellisten viharikosten verilöylyjen keskellä, jotka tällä hetkellä täyttävät Yhdysvaltojen uutiset näennäisesti loputtomasti.
(Kuvan luotto: Marvel Comics)
Marvel pakottaa ”mutantti-metaforan” takaisin etualalle palauttamalla X-Menin jo kauan sitten vanhentuneen ”vihatun ja pelätyn” status quon ja omaksumalla jälleen kerran vain käsitteen mutanteista marginaalissa elävinä ihmisinä laajentaakseen vaikutusta, kun Marvel, kustantaja, jota johtavat pääasiassa ihmiset, jotka eivät jaa metaforaa, päättää kansanmurhan olevan paikallaan. Se on rumaa. Sitä on vaikea lukea. Se on masentavaa.
En syytä Gerry Duggania tai Marvelin toimitusta mistään muusta kuin siitä, että he eivät ole kyenneet ajattelemaan pitkällä tähtäimellä. En usko, että Duggan tai kukaan mukana olevista luojista ilmaisee tukahdutettua asennetta jotain marginaaliryhmää kohtaan.
Luulen kuitenkin, etteivät he oikeasti pohdi, miltä tuntuu olla vaikkapa transhenkilö, joka lukee tätä tarinaa ja katsoo, kuinka se, mitä mutantit ovat rakentaneet itselleen, tuhotaan samalla kun satojatuhansia heistä ilmeisesti tapetaan paneelin ulkopuolella muutamalla sanapallolla, samalla kun reaalimaailmassa lainsäädäntö kohdistuu yhä enemmän oikeasti elävien transhenkilöiden elämään ja vapauteen eri puolilla Yhdysvaltoja.
Fiktion pitäisi heijastaa elämää. Olisi kerrottava tarinoita, joissa käsitellään vaikeita ja jopa kauhistuttavia aiheita. On olemassa paikka, jossa näitä metaforia tulisi tutkia ja totuuksia tulisi paljastaa fantasiateosten kautta.
Tuntuu kuitenkin yhä enemmän siltä, että Marvel Comics haluaa tunnustaa nämä ajatukset vain silloin, kun on aika tuhota ne, miettimättä, miten metafora todellisuudessa kuvastaa todellista maailmaa ja siinä eläviä ihmisiä.
(Kuvan luotto: Marvel Comics)
”Me olemme mutantteja. Me tunnemme vain taistelun. Vastustakaa.”
Nämä ovat Jean Greyn viimeisiä sanoja hänen kuollessaan, ja hän terästäytyy psyykkisesti Firestarin roolia varten Krakoan jälkeisessä tulevaisuudessa. Ne ovat kuitenkin paljon pahaenteisempiä kuin mitä käsikirjoitus todennäköisesti aikoo, koska ne paljastavat todellisen uusliberalistisen lähestymistavan ”rinnakkaiseloon”, joka pyrkii aina sysäämään syrjäytyneet ihmiset syrjään, pyytämään meitä ”vastustamaan” ja lupaamaan meille, että he tekevät kaikkensa hidastaakseen väkivaltaisen kiihkoilun junaa ilman, että he koskaan itse asiassa jarruttavat sitä.
Tämä saa Jeanin repliikin kuulostamaan melkeinpä huonolta vitsiltä – ilmauksena reaalimaailman ”parhaan kykymme mukaan” -tyylisestä politiikasta. Se voi yhtä hyvin olla hashtagin kanssa.
Marvelin ”mutanttimetafora” pyytää marginaalissa olevia ihmisiä näkemään itsensä X-Menissä, projisoimaan fantasiaa henkilökohtaisesta vallasta omiin olosuhteisiimme. Se latistaa kertomukset reaalimaailman kiihkoilusta supersankaridraaman hyväksi. Loppupiste on kuitenkin aina sama: vihataan, pelätään ja metsästetään. Kansanmurha. Tekee kipeää, kun minua pyydetään näkemään itseni väestössä, jonka ei edes fiktiossa anneta siirtyä eteenpäin epätoivon ja kiihkoilun seurauksista kärsivästä elämästä.