Internetissä liikkuu tarina siitä, että Baldur’s Gate 3 pelottaa muiden AAA-pelien kehittäjät, koska se on yksinkertaisesti liian hyvä, kuin joku huippupeto, joka on juuri lakonisesti tassutellut vesilähteelle ja hajottanut kaikki paikalliset villieläimet takaisin pusikkoon. Tämä on tietysti naurettavaa, ja se muuttuu vielä naurettavammaksi, kun näkee nettiuutisia 100 miljardin dollarin oikeusjutuista. Kehittäjät, jotka ovat normaaleja ihmisiä, ovat yleensä pikemminkin iloisia kuin kauhistuneita, kun onnistunut ja kriitikoiden ylistämä peli ilmestyy. Uskon kuitenkin, että ne, jotka uskovat tällaiseen tarinaan, ovat osuneet johonkin hyvin tärkeään – he ovat vain tunnistaneet väärin sen, mitä todella tapahtuu.
AAA-pelaaminen kokonaisuudessaan elää suurta siirtymävaihetta, mutta koska pelikehitys on niin hidasta kuin se on, jotkin suuret pelit eivät ole pystyneet pysymään mukana (tai ennakoimaan) jotakin, mitä on tapahtunut viime vuosina: pelit ovat nimittäin höllentämässä pelaajakokemuksen hallintaa. Ja ne, jotka eivät tee niin, saavat siitä kritiikkiä.
Mikä oli tyylinä tuolloin
(Kuvan luotto: Naughty Dog)
Tämä on kuplinut jo jonkin aikaa. Zelda Breath of the Wild oli luultavasti ensimmäinen suuri indikaattori siitä, mitä oli tulossa, mutta se oli aika poikkeava siihen aikaan, kun useimmat suuret pelit keskittyivät enemmän ohjaamaan pelaajaa selkeästi tarkoitetun kokemuksen läpi sen sijaan, että tekisivät niin kuin Nintendo oli juuri tehnyt – ottivat askeleen taaksepäin ja antoivat yleisön tehdä sen itse. Toki FromSoftwaren pelejä oli ollut jo iät ja ajat, mutta ne olivat silti jonkinlainen kapeikko, vaikka ne olivatkin niin ylistettyjä kuin Bloodborne.
Suurimman osan 2010-lukua oli keskitytty hallitumman ja maltillisemman kokemuksen luomiseen, vaikka avoimen maailman pelit olivatkin tulvillaan. Esimerkkejä tällaisesta suunnittelusta ovat selkeät tavoitemerkit ja polut, ”elokuvamaiset” hetket, hyvin säädelty vaikeusaste, joka on helppouden puolella, arvoitukset, jotka ratkeavat itsestään, jos pelaajalla kestää liian kauan, quick-time-tapahtumat, välivideon ja pelattavuuden hämärtyminen, määrätyt alueet tietyntyyppistä pelaamista varten, tasojen skaalautuminen tai tehtävät, jotka käytännössä vaativat, että pelaajan on tehtävä tietty asia tietyllä tavalla, tai hänen on epäonnistuttava automaattisesti. Havainnollistavasti mieleen tulevat uuden God of Warin, Grand Theft Auto 5:n, Unchartedin ja Call of Dutyn kampanjat. Toki poikkeuksia oli, mutta silloinkin ne havaittiin selvästi poikkeuksina säännöstä.
Täytyy selventää, ettei tätä ole tarkoitettu kritiikiksi, vaan ainoastaan neutraaliksi havainnoksi nyt hiipuvasta trendistä. Pelattavuuden ja pelaajakokemuksen parempi valvonta voi olla hyvä asia; se voi auttaa saavutettavuudessa ja toimia turvaverkkona katastrofien varalta. Toisaalta jotkut pelaajat pitävät tällaista suunnittelufilosofiaa rajoittavana, jopa kuristavana – ja siksi he ehkä ylireagoivat siihen, että asiat näyttävät kääntyvän heidän edukseen.
Valta pelaajalle
(Kuvan luotto: Larian Studios)
Tämä ei ole ensimmäinen kerta lähimuistiin, kun on ollut liikkeellä tarina siitä, että peli on niin hyvä, että se suututti muut kehittäjät. Muistan sen tapahtuneen viime vuonna Elden Ringin kohdalla ja vähemmässä määrin Tears of the Kingdomin kohdalla muutama kuukausi sitten. Se on yleensä hölynpölyä tai ainakin suhteettoman suuri juttu, internet tekee sen, mitä se parhaiten osaa, ja ylireagoi johonkin. Huomaan kuitenkin, että nämä pelit eivät välttämättä ole ”parempia” kuin kaikki muut, vaan ne vain paljastavat uuden trendin, jonka paluusta monet näyttävät olevan iloisia.
2010-luvun pelit sanoivat ei, kun yritti ajatella laatikon ulkopuolella ja keksiä epäsovinnaisia lähestymistapoja. 2020-luvun pelit näyttävät olevan valmiita sanomaan kyllä.
Elden Ring, Tears of the Kingdom ja Baldur’s Gate 3 antavat mielellään vallan pelaajan käsiin ja sallivat jopa sen, että hän voi tehdä asioita hyvin, hyvin väärin – tai pikemminkin ottavat asenteen, että näitä pelejä ei voi pelata väärin. Ne vapauttavat pelaajan, tarjoavat järjestelmiä ja mahdollisuuksia hyödyntää pelattavuutta, jos pelaaja ajattelee fiksusti, ja tekevät kaikkensa, etteivät ne taistele pelaajan vaistoja vastaan. 2010-luvun pelit sanoivat ei, kun yritit ajatella laatikon ulkopuolella ja keksiä epätavallisia lähestymistapoja. 2020-luvun pelit näyttävät olevan valmiita sanomaan kyllä. Elden Ring on häikäilemättömän haastava, eikä se juurikaan ohjaa pelaajiaan tai opasta heitä tiettyyn suuntaan muutoin kuin ovelasti vihjailemalla ja vihjailemalla. Zelda Tears of the Kingdom on melkein kuin Gary’s Mod siinä määrin, että se antaa Linkille mahdollisuuden tehdä kaoottisia mukautettuja luomuksia, eikä mikään estä sinua Elden Ringin tavoin juoksemasta suoraan Gleeokin luo ja lyömästä sitä puun oksalla. Baldur’s Gate 3 puolestaan taipuu kuin ruoko jokaiseen päähänpistoon, ja siinä on haarautuvia tarinoita, pelattavia tapahtumia, järjestelmiä, fysiikkaa ja paljon muuta – siksi D&D-legenda Matthew Mercer voi voittaa haasteita pinoamalla 40 laatikkoa päällekkäin.
En myöskään voinut olla huomaamatta, että sekä Horizon: Forbidden West että God of War Ragnarok saivat hiljattain turpiinsa siitä, että ne jatkuvasti yllyttävät pelaajia menestykseen ja antavat vihjeitä arvoituksiin ennen kuin Kratos ehtii edes harkita niitä. Hyvässä tai pahassa, kehittäjät näyttävät menevän pois muodista, kun monet pelaajat haluaisivat mieluummin vain saada vapauden pelata peliä – ja jopa mokata – haluamallaan tavalla. Baldur’s Gate 3 on kyllä pelattavuudeltaan upea riemuvoitto, mutta ongelma ei ole siinä, että se on ”liian hyvä” – vaan siinä, että se on sellaisen trendin kärjessä, joka alkaa jättää elokuvamaisemman mallin taakseen.
Katso lopullinen Baldur’s Gate 3 -arvostelumme täältä tai tutustu 25 parhaaseen roolipeliin, joita voit pelata juuri nyt!