Kun ohjaaja Christopher Nolanin seuraavasta projektista, atomipommin isän J. Robert Oppenheimerin elämäkertaelokuvasta, ilmoitettiin, uutinen sai ristiriitaisia reaktioita. Teoreettisen fyysikon valitseminen seuraavaksi aiheekseen oli luonnollinen askel ohjaajalle, joka on jo pitkään ollut kiinnostunut tieteestä (hänen kaunis odysseiansa Interstellar) ja joka on aiemminkin tarttunut historiallisiin teoksiin (voimakas Dunkirk). Itse asiassa Oppenheimer jopa mainitaan auteurin edellisessä teoksessa Tenet, jonka tähti Robert Pattinson lahjoitti Nolanille lahjaksi kirjan fyysikon puheista, mikä inspiroi häntä entisestään.
Sana ”elämäkertaelokuva” näissä uutisartikkeleissa aiheutti kuitenkin hämmennystä. Kyseessä on Christopher Nolan, elokuvantekijä, joka ei ole koskaan suoraviivainen ja joka vie elokuvakerrontaa jatkuvasti uusiin, aiemmin tutkimattomiin korkeuksiin. Hänen ryöstöelokuvansa Inception sijoittui unien maailmaan, hänen toimintaspektaakkelissaan Tenet näki nykyhetken joutuvan hyökkäyksen kohteeksi tulevaisuudesta, hänen Dark Knight -supersankaritrilogiansa on mestarillisesti maadoitettu rikossaga, ja murhamysteeri Memento esitteli päähenkilön, jolla oli anterogradinen muistinmenetys. Oppenheimerista ei vain voinut tulla suoraviivaista elämäkertaelokuvaa.
Pakkomielteen seuraukset
(Kuvan luotto: Universal)
Vaikka lopputuloksena syntynyt elokuva onkin elämäkerrallinen, sillä siinä tarkastellaan Oppenheimerin elämän tapahtumia ja hänen keskeistä rooliaan maailman ensimmäisten ydinaseiden kehittämisessä osana Manhattan-projektia, se ei todellakaan ole elämäkertaelokuva. Sen sijaan se heittää kaikki nämä genrekonventiot ikkunasta ulos, ja se on kuin psykologinen trilleri, ajoittain jopa kauhu. Se pudottaa katsojat keskelle sitä, mitä Matt Damonin esittämä kenraali Groves kuvailee osuvasti ”maailmanhistorian tärkeimmäksi tapahtumaksi”. Me todistamme näitä tuskallisia ja jännittäviä tapahtumia niiden silmin, jotka olivat paikalla, ja tämä on ensisijaisesti Oppenheimer.
Kuten Nolan itse painottaa GamesRadar+:n kanssa käymässään keskustelussa ennen Britannian ensi-iltaa: ”Tämä ei ole dokumentti, vaan luova tulkinta siitä, millaista on täytynyt olla elää tätä poikkeuksellista elämää ja olla näissä uskomattomissa, jännittävissä tilanteissa.” Ja ”jännittävä” on todellakin oikea sana, sillä Nolan jatkaa pitkään jatkunutta tutkimustaan pakkomielteistä ja seurauksista äärimmäisissä mittakaavoissa – kuten elokuvassa nähdään, oli ”lähes nolla”, ei ”nolla”, mahdollisuus, että pommin räjähtäminen Trinity-kokeen aikana saattoi sytyttää ilmakehän ja tuhota maailman. Fyysisesti näin ei tapahtunut, mutta elokuvassa kyseenalaistetaan varmasti, tapahtuiko se kuvainnollisesti. Fyysikon surullisenkuuluisat sanat – ”Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja” – kaikuvat koko elokuvan ajan ja vielä pitkään lopputekstien jälkeen.
Fissio vs. fuusio
(Kuvan luotto: Universal)
Elokuva ei kuitenkaan yritä tuomita Oppenheimeria tai hänen tekojaan, eikä samaa voi sanoa kenestäkään mukana olleesta miehestä tai naisesta, vaan se esittelee sen sijaan meille erilaisia näkökulmia, joita heillä oli kaikkein monimutkaisimpiin moraalisiin valintoihin. Kuten Nolan kertoo: ”Halusin todella ottaa katsojat mukaan Oppenheimerin dilemmoihin, halusin, etteivät he tuomitsisi häntä, vaan ymmärtäisivät häntä.” Tätä varten elokuva esitetään kahdessa jaksossa, jotka maalaavat laajan mutta elävän kuvan: fissio vastaan fuusio, väri vastaan mustavalkoinen, Oppenheimerin näkökulma vastaan Lewis Straussin näkökulma (Yhdysvaltojen ydinpolitiikassa merkittävä henkilö, jota näyttelee uskomaton Robert Downey Jr. ja joka varmasti tavoittelee parhaan miessivuosan palkintosijoitusta palkintokaudella).
Halusin, etteivät he tuomitsisi häntä, vaan ymmärtäisivät häntä.
Nolan even went to the extent of penning the fission scenes in first-person, something which is remarkably unusual for scriptwriting but allowed these to be very distinguished from the fusion sequences and really dive into Oppenheimer’s mind: ”I wrote that, the fission portion, the color sequences, in the first-person and they’re very, very intensely subjective. It really is everything from Oppenheimer’s point of view. And then we contrast that with the fusion section, which is in black-and-white to just sort of orient the audience that yes, this is a slightly different point of view on Oppenheimer’s story, from a different point in time, more from Strauss’ perspective. Ultimately, the two things sort of come together. But for me, structure is very important. I really can’t embark on my script until I know the structure – then I know how it will play out across the film.”
Törmäys
(Kuvan luotto: Universal)
Kuten Nolan kiusoittelee, kaksi jaksoa törmäävät toisiinsa, ja tietyt keskeiset hetket nähdään molemmista näkökulmista – fissio ja fuusio, Oppenheimerin ja Straussin. Vaikka Straussin hahmon merkitystä ei pidä aliarvioida (itse asiassa toisella katselukerralla hänen roolinsa kasvoi entistä kriittisemmäksi), loppujen lopuksi kyse on kuitenkin Oppenheimerista, ja siksi vietämme suurimman osan ajasta näyttelijä Cillian Murphyn ahdistavien, lävistävien sinisten silmien takana. Nolanin kirjoittaessa tämän osan ensimmäisen persoonan näkökulmasta oli siis kysyttävä – miten ihmeessä Oppenheimerin levottomaan, kidutettuun ja valtavaan mieleen voi edes alkaa päästä käsiksi?
No, Nolan myöntää olevansa hyvin kiitollinen siitä, että hänellä oli loistava lähtökohta palkittu elämäkerta American Prometheus, joka antoi hänelle itseluottamusta sukeltaa tähän monimutkaiseen tarinaan: ”Minun oli vain tulkittava [naurahtaa]! Olin hyvin onnekas, kun sain työskennellä Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin uskomattoman kirjan pohjalta, joka on kirjoitettu yli 25 vuotta sitten ja joka voitti Pulitzer-palkinnon. Se tarjoaa uskomattoman paljon auktoriteettia ja tietoa. Se antoi minulle itseluottamusta tulkita siitä eteenpäin.”
Emme halunneet imitoida Oppenheimeria, vaan halusimme tulkita…
Kun Nolan oli kirjoittanut tulkintansa Oppenheimerista, oli aika välittää se fyysikkoa esittävälle näyttelijälle. Kyseessä ei ollut kukaan muu kuin Murphy, joka otti ensimmäisen pääroolinsa elokuvantekijälle näyteltyään viidessä hänen elokuvassaan.
Ohjaaja, joka on tuntenut toisensa yli 20 vuoden ajan, on pitkään etsinyt irlantilaisnäyttelijälle täydellistä pääroolia ja uskonut tämän hänelle. Nolanille oli olennaista, että Murphy toisi sitten oman näkökulmansa käsikirjoitukseen ja hahmoon ja kerrostaisi sen elokuvantekijän tulkinnan päälle: ”Kun Cillian tuli mukaan projektiin, ensimmäinen asia, jonka sanoin hänelle, oli se, että emme etsi minkäänlaista Oppenheimerin imitaatiota, vaan sen sijaan pyrimme tulkitsemaan ja luomaan oman hahmomme, joka antaa katsojille pääsyn siihen, millaista näiden aikojen eläminen saattoi olla.”
Ylivoimainen voima
(Kuvan luotto: Universal)
Ja me todella elämme elokuvassa Oppenheimerin mielessä, näemme maailman hänen silmiensä kautta, joka on erilainen kuin miten kukaan muu sitä näkee. Yötaivaalle katsellessaan Oppenheimer näkee tähtien kuolevan luoden laajoja mustia aukkoja, ja yksinkertaisimpien esineiden sisällä atomien törmäilevän toisiinsa. Hänen jo ennestään herättävät, vaikkakin toisinaan jännittävät näynsä muuttuvat pommin räjähtämisen jälkeen yhä synkemmiksi, kun huoneet yhtäkkiä lävistää häikäisevä valkoinen valo ja iho irtoaa hänen edessään seisovien ihmisten kasvoilta.
Siinä on jotakin uhkaavaa, se on voima, joka melkein hukuttaa hänet.
Säveltäjä Ludwig GÖranssonin räiskyvän musiikin ja perusteellisen upottavan äänisuunnittelun säestämänä tämä vangitseva kuvasto on usein äärimmäisen musertava – varsinkin jos elokuvaa katsoo IMAX-valkokankaalla – mutta juuri se on sen tarkoitus, sillä se heijastaa Oppenheimerin mielentilaa.
For Nolan, it was the only way to show this unusual power that these physicists were exploring, as he passionately explains: ”It’s letting us into his mind to at least see the radical and colossal nature of the shift from classical physics to quantum physics. These were wizards, visionaries, working at a time where they were completely reconceiving ideas about what the world is. They are looking into dull matter and are seeing energy there, energy that ultimately can be released as an atomic bomb. So, we needed this audiovisual thread from his innermost thought process as a young man that’s beautiful but inherently dangerous, there’s something kind of threatening about it, it’s a power that almost overwhelms him, he finds a way to channel it. That thread would run right the way through to the Trinity test, which is an outward expression of that power that he’s seeing everywhere around him.”
Kauneus vaarassa
(Kuvan luotto: Universal)
Suuri osa Oppenheimerin näkyihin käytetyistä kuvista nähdään myös siinä kohtauksessa, jota monet odottavat – Trinity-testin räjäytyksessä. Projektia aloittaessaan Nolan tiesi, että tämä kohtaus olisi ratkaiseva ja vaatisi paljon työtä, varsinkin kun hän pysyy uskollisena käytännön tehosteille, eikä CGI:tä käytetä koko Oppenheimerin kolmen tunnin aikana. Ja elokuvantekijälle Trinityn yhdistäminen fyysikon varhaisiin visioihin oli avain tämän kliimaksimomentin avaamiseen: ”Olemme yrittäneet yhdistää tekniikat. Yksi ensimmäisistä ihmisistä, joille näytin käsikirjoituksen, oli visuaalisten efektien valvojani Andrew Jackson, ja sanoin hänelle, etten halunnut käyttää tietokonegrafiikkaa, mutta meidän oli keksittävä työkalupakki, kuvakirjasto, joka voi esittää näitä aaltojen, hiukkasten, energian, ulkoavaruuden ja sisäavaruuden käsitteitä ja asettaa nämä asiat vastakkain keskenään. Ja halusimme koko ajan tunteen, joka on analoginen ja joka yhdistää kaikki nämä asiat Trinity-kokeeseen asti, jonka piti olla ehdottoman kaunis, mutta samalla ehdottoman vaarallinen. Siinä oli oltava se aito uhka.”
Siinä piti olla todellinen uhka.
Vaikka Nolanin elokuva ei tarjoa helppoja vastauksia, ei tuomioita eikä johtopäätöksiä, vaan jättää katsojien päätettäväksi, mitä mieltä he ovat tapahtumista, yksi asia on täysin selvä – Oppenheimer ammentaa ohjaajan ydinvoiman pelosta. Kuten hän toteaa edellä, se on ”todellinen uhka” sekä silloin että nyt, ja tämä elokuva sykkii kiireellisyydessään. Vaikka elokuva sijoittuu menneisyyteen, se puhuu hyvin paljon nykymaailmasta ja siitä, mitä on edessä.
Oppenheimer tulee elokuvateattereihin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa 21. heinäkuuta. Katso sillä välin oppaamme muista vuoden 2023 ja sen jälkeen tulevista jännittävimmistä elokuvista.