Ei voi muuta kuin sanoa, että olen täysi pelkuri, kun kyse on kauhupeleistä. Vuosien varrella olen yrittänyt uskaltautua genreen esimerkiksi Alien: Isolationissa, Resident Evilissä ja jopa Amnesia: The Dark Descentissä (silloin kun se valloitti YouTuben juuri puhkeamassa olevan Let’s Play -skenen myrskyn). Mutta valitettavasti en onnistunut missään niistä. Toivoin, hieman typerästi, että rakkauteni Alien-elokuviin riittäisi ainakin auttamaan minua ohittamaan pelkoni Creative Assemblyn kehutussa selviytymiskauhupelissä. Heti kun Xenomorphin jahtaama kauhu valtasi minut, minun oli kuitenkin myönnettävä tappioni.
Yritän vaikka kuinka, en vain kestä pelottelua peleissä. En tosin ole paljon parempi elokuvien suhteen, mutta videopelien vuorovaikutteinen luonne vie turvallisuustason pois laittamalla sinut suoraan painajaisskenaarioon. Kyyristelevän sydämeni ansiosta olen hyväksynyt sen, etten pysty pelaamaan useimpia kauhuelämyksiä, mutta on olemassa muutama poikkeus. Vaikka tunnetusti olen pelokas, rakastan ehdottomasti Supermassive Gamesin interaktiivisia tarinavetoisia kauhupelejä. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö ne olisi täynnä kauhua, ne ovatkin, mutta miksi sitten nautin niistä niin paljon, kun niin usein pakenen toiseen suuntaan heti, kun näen pelin, joka on suunniteltu pelottelemaan?
Kauhujen yö
(Kuvan luotto: Supermassive Games)
Luulen, että kaikki johtuu siitä, että rakastan interaktiivisia, tarinavetoisia pelejä, joita muokkaavat tekemäsi valinnat. Telltale Gamesin suurena fanina The Walking Dead oli niin lähellä kauhua kuin olin saanut, mutta siinä tuntui aina olevan sellaista turvallisuutta, jota ei löytynyt esimerkiksi Resident Evilin kaltaisesta kolmannen persoonan pelistä, jossa pelataan kolmannen persoonan toimintaa. Olet edelleen aktiivinen osallistuja, mutta voit istua alas ja ottaa jonkin verran etäisyyttä kauhuun.
Rakastuttuani The Wolf Among Usin ja Tales from the Borderlandsin kaltaisiin peleihin etsin aina muita samantyyppisiä pelejä pelattavaksi. Näin löysin Until Dawnin, elokuvamaisen ja interaktiivisen pelin, joka näytti sopivan juuri sellaiseen pelityyliin, josta pidän. Vaikka peli kuului kauhugenreen, rakkauteni tämänkaltaiseen kokemukseen oli suurempi kuin mahdolliset pelkoni. Kuukausien säästämisen jälkeen hankin vihdoin oman PS4:n myöhemmin kuin useimmat muut vuonna 2016, ja Until Dawn oli kokeiltavien yksinoikeuspelien listallani korkealla. Itse asiassa se osoittautuikin ensimmäiseksi peliksi, jota pelasin konsolilla.
Spooky season
(Kuvan luotto: Remedy)
Halloween 2023: Oppaasi karmaisevan kauden läpi
Until Dawn on kuin interaktiivinen kauhuelokuva, joka on kunnianosoitus klassisille slasher-elokuville. Tarina seuraa kahdeksaa nuorta aikuista, jotka palaavat syrjäiselle vuoristomajalle, jossa kaksi heidän ystäväänsä katosi vuosi sitten. Kuulostaa täysin turvalliselta, eikö? Mikään ei varmasti voi mennä pieleen. Tietenkin pinnan alla vaanii luonnollisesti jokin näkymätön kauhu, joka selvästi janoaa verta. Hahmot ovat kuin 00-luvun alun kauhun annaleista poimittuja trooppisia näyttelijöitä, ja se on sitäkin hauskempaa.
Mukana oli myös mielenkiintoisia ideoita. Ennakkoaavistuksia antavat toteemit vihjailevat mahdollisista kuolemista kuin Final Destination -elokuvasta, mikä lisää varovaisuutta kaikkeen tekemääsi, jottei se tapahtuisi oikeasti. Supermassive käytti myös PS4:n DualShock-liikeohjausta, jotta pelaaja pysyisi mahdollisimman liikkumatta ja välttäisi havaitsemisen. Vaikka se olikin hieman kikkailua ja saattoi joskus tuntua epäreilulta, jos pienikin liike aiheutti hahmon kuoleman, se oli uudenlainen idea, joka lisäsi tiettyjen kohtausten jännitystä.
Until Dawnissa on varmasti hyppykauhuja ja intensiivisiä hetkiä, ja on vaikea olla jännittämättä, kun hahmojen henki on vaakalaudalla. Mutta tapa, jolla päätät valintojen ja QTE:iden avulla, selviävätkö he yöstä vai kohtaavatko he ennenaikaisen kuolemansa, saa sinut tuntemaan, että osallistut turvallisemmalta etäisyydeltä. En osaa selittää tarkkaan miksi, mutta jostain syystä pystyn käsittelemään kauhua juuri tässä muodossa.
Takaa-ajo
(Kuvan luotto: Supermassive Games)
The Quarry on toinen Supermassive-pelin kohokohta, lähinnä siksi, että se tuo mieleeni perjantai 13. päivän juustoisen, ikonisen kauhun. Tässäkin pelottelua riittää, mutta pystyn käsittelemään sitä valintoihin perustuvan vuorovaikutustavan vuoksi. Ehkä pelkoni tiettyjä pelejä kohtaan juontaa juurensa suhteestani kauhupeleihin, kun vartuin. En ikinä unohda, kun yritin pelata Clock Tower 3:a PS2:lla ja sitä täydellistä painajaismaista materiaalia, joka oli se, että minua jahtasi kömpelö moukaria heiluttava tappaja. Eräässä vaiheessa muistan elävästi piiloutuneeni näyttämöverhojen taakse ja laskeneeni ohjaimen alas, jotta voisin fyysisesti piiloutua pois ruudulta.
Toinen peli, joka elää painajaisteni laatikossa, eikä sitä enää koskaan näe, on Call of Cthulhu: Dark Corners of the Earth. Stressi siitä, kun katsoin isäni pelaavan sitä, kun murhanhimoiset kyläläiset jahtasivat häntä Innsmouthin kaupungissa, on ikuisesti iskostunut muistoihini. Ehkä olen vain ikuisesti kauhuissani siitä, että minua jahdataan peleissä, kauhupeleissä tai ei, mutta niissä peleissä on jotain sellaista, joka sai minut tuntemaan, että olin fyysisesti vaarassa. Kuin olisin todella ollut pelottavassa skenaariossa, enkä vain osallistunut siihen. Toki pelatessani The Quarrya huomasin yhä kutistuvani ruudun edestä, mutta ottaisin sen mieluummin vastaan kuin sen, että herra X jahtaisi minua Resident Evil 2 Remakessa milloin tahansa.
Olen aina arvostanut sitä, miten taidokkaasti pelissä onnistutaan pelottelemaan aidosti tai herättämään henkiin tunnelma, joka saa pelaajan hermostumaan. Mutta olen jo kauan sitten hyväksynyt, etten ole kauhuelämän ystävä pelien suhteen. Toivon, että minulla olisi rohkeutta heittäytyä Alien: Isolationin kaltaisten pelien pariin, jo pelkästään siksi, että se vangitsee loistavasti elokuvien scifi-estetiikan ja retrofuturistisen tekniikan. Ainakin Supermassiven ansiosta voin silti saada tarpeekseni pelottelusta.
Etsitkö jotain pelattavaa tänä Halloweenina? Tutustu parhaiden kauhupelien valikoimaan.