Viikinkien power metal -ooppera on täydessä iskussa. Kyykistyn hakemaan pistoolia ja taskulamppua ja menen syvemmälle siihen, mistä tulee tähän mennessä suosikkini Alan Wake 2 -luvussa. Haalistuneet lavasteet lojuvat tilassa, pantomiimina The Dark Place -dekkarin noir-maailmasta ulkona. Sana ”viholliset” on merkitty lattiaan valkoisella gaffer-teipillä, aivan pensaiden taakse osoittavan nuolen alapuolella. Rokkitähti osoittaa tietä eteenpäin kitaransa päälaella. Seuraan kuuliaisesti.
Alan Wake: The Musical. Nuo ovat neljä sanaa, joiden ei pitäisi sopia yhteen, mutta nyt ne sopivat. Kuljen hylätyltä näyttävän teatterin korkeiden näyttöjen välissä, ja jokaiselle näyttämölle heijastetaan pätkiä hahmoni live-action-musiikkitulkinnasta. En ole koskaan kokenut vastaavaa videopelilukua kuin ”Initiation 4: We Sing”. Se on pelisuunnittelun taidonnäyte, joka asettaa Remedy Entertainmentin kadehdittavaan asemaan ennen laajempia Game of the Year -keskusteluja, sillä se osoittaa, kuinka pitkälle kehittäjä on valmis menemään innovaation – ja outouden – nimissä.
Elämäni rooli
(Kuvan luotto: Epic Games) ”Mielikuvituksellinen ja todella kunnianhimoinen jatko-osa”
(Kuvan luotto: Epic Games)
Katso Alan Wake 2 -arvostelustamme, mistä kaikki kohu johtuu.
Varjojen räjäyttely Alanin elämäntarinan tahdissa on minulle vuoden verraton kohokohta. Rakastan Broadway-esityksiä yhtä paljon kuin seuraava ex-draamapoika, mutta pidän yleensä musikaalijaksoja mistä tahansa muusta todella kauheina kokemuksina. Pitäkää nuo sanat virallisesti syötyinä, sillä Alan Wake 2:n koko tämä luku on tajunnanräjäyttävä videopelitaiteen multimediateos, joka tarjoaa sekä tyyliä että sisältöä.
Alanin neljännen pelattavan luvun alkaessa sekä minä että hahmo pääsemme vihdoin vauhtiin. ”Ei enää yllätyksiä”, Alan mutisee ennen kuin hän on vuorovaikutuksessa television kanssa ja saa melkoisen yllätyksen. Edellisissä jaksoissa esitellyt live action -osuudet saavat tässä dramaattisen käänteen useammalla kuin yhdellä tavalla, kun Alanista tulee oman elämänsä katsoja.
Tanssitaukojen, taustanäyttelijöiden, lavalamppujen ja laajamittaisen rock-oopperapartituurin kera We Singin todellinen mestaruus on siinä, miten siinä navigoidaan. Kyseessä ei ole leikkauskohtaus, kuten Dragon Age: Inquisitionissa ja Saint’s Row: Gat Out of Hellissa, vaan täysin interaktiivinen pelijakso, joka on rakennettu live-action-musikaalin ympärille.
(Kuvan luotto: Epic Games)
Tilassa liikkuminen ja tutkiminen rauhassa tuntuu videopelissä ainutlaatuisen kehosta riippumattomalta kokemukselta. Alan piirtää kiinteitä mustia siluetteja valkokankaalle heijastuksia vasten, kun liikun niiden läpi, luoden rönsyilevän, mutta sujuvan teoksen kävelyteatteria. Herald of Darkness -kappaleen sanat opastavat minua vinjettien läpi, kertovat ensimmäisen Alan Wake -pelin tapahtumista ja tarjoavat vilauksen hahmon tulevaisuudesta.
”Näytä minulle valon mestari, minä näytän sinulle pimeyden heraldikon”, alkaa kertosäe, kun otan Alanin juuri hankkiman valopistoolin käteeni ja ammun sillä suoraan varjoisten vihollisten joukkoon. Murskaava kitarasoolo vahvistaa minua, kun lisää vihollisia syöksyy tielleni. Kehittäjän tiedetään ennenkin hyödyntäneen sekamediaa työssään, ja heavy metal sopii räiskintäpelien kanssa kuin hyvä viini. Mutta tämä kokemus on kaikin puolin täysin uutta aluetta, jopa Remedyn jo ennestäänkin rohkean, cross-media-standardien mukaan.
Torchbearer
(Kuvan luotto: Epic Games)
Remedy laittoi oman lisänsä pelättyyn ”satunnainen musiikkijakso” -trooppiin… ja olen hämmentynyt siitä, miten hyvin se toimii.
Pelattavan musiikkijakson laittaminen keskelle selviytymiskauhupeliä on kunnianhimoinen yritys. Se olisi voinut mennä Remedyn ja Alan Wake 2:n kannalta todella, todella, katastrofaalisesti pieleen, mutta onneksi kehittäjä on hyvin perehtynyt testaamaan outouden rajoja videopeleissään.
Vuoden 2019 Alan Wake -sisarpeli Controlissa oli oma osansa sekoilusta. Siinä on uhkana paha jääkaappi, joka tappaa sinut, kun lakkaat katsomasta sitä, takaa-ajokohtaus, jossa riivattu kumiankka johdattaa sinut laboratorion läpi, ja Alan Wake -universumin yleinen ajallinen outous. Remedyn pelin pelaaminen voi joskus tuntua siltä, kuin tekisi improvisaatiokohtauksen hyvin oudon ja hyvin luovan yksilön kanssa. Outouden edessä ei voi oikeastaan tehdä muuta kuin kohauttaa olkapäitään ja sanoa ”joo, ja?”.
Alan Wake 2 ottaa nämä outoudet ja nostaa ne sataan. Kaoottinen musiikkiteatterinumero kuulostaa kauhupelin yhteydessä äkilliseltä, mutta yhdistettynä studion aiemminkin osoittamaan kiinnostukseen live-actionia kohtaan se on vain yksi tapa, jolla Remedy antaa tunnistettavan leimansa asioihin. Se puskee rajoilla, mitä on tehty aiemmin, sekä kauhupeleissä että studion aiemmissa töissä.
(Kuvan luotto: Epic Games)
Yksi tapa tehdä tämä on tuoda takaisin vanhenevat rocktähdet Odin ja Tor Anderson sekä heidän yhtyeensä Old Gods of Asgard, jonka musiikkia on ripoteltu Alan Wake -universumiin. Pelkästään toinen kappale tai viittaus olisi ollut tarpeeksi siisti palaaville faneille. Heidän pienistä osistaan on kuitenkin tehty kukoistava keskipiste, ja tuloksena on interaktiivinen digitaalisen teatterin teos.
Remedy laittoi oman kierroksensa pelättyyn ”satunnainen musiikkijakso” -tempuun liittämällä sen videopeliin, ja olen hämmentynyt siitä, miten hyvin se toimii. Tiedämme, että Dark Placessa kaikki on mahdollista, kun kirjailija määrää pisteet, ja Remedy noudattaa omia neuvojaan tässä asiassa. ”We Sing” on sekä makupalojen puhdistaja että showstopper, loistavan hämmennyksen hetki, joka tuntuu jotenkin suoraviivaisemmalta kuin koko muu peli. Se on täysin naurettava, kyllä. Ja?
Jos olet yhä karmivassa hengessä, tutustu seuraavaksi parhaisiin kauhupeleihin.