Alan Wake 2:n ensimmäisessä näytöksessä on hetki, jolloin nimihenkilö tutkii ”Pimeää paikkaa”, joka on hänen omien ajatustensa ja luovan tahtonsa muovaama maailma, johon on sekoitettu terveellinen annos tuonpuoleista pahuutta. Kun hän kahlaa syvemmälle metroasemana esitetylle alueelle, hän törmää kyltteihin, joissa lukee seuraavaa: ”Tarinasi eivät ole yhtään hyviä. Eivätkä ne ole taiteellisesti ansiokkaita. Olet surkea kirjoittaja. Halpaa jännitystä ja teennäistä paskaa. Muuta et pysty tekemään. Katso minua, katso töitäsi.”
Riippumatta siitä, onko tämä Alanin epävarmuuden ilmentymä vai vain aavemainen varjohaamu, joka yrittää saada hänet itkemään, on silti pakko miettiä: ovatko nämä merkit oikein? Onko Alan keskinkertainen hutilointi? Ja jos hän on, tietääkö Alan Wake 2 sen itse? Ja joka tapauksessa, mitä helvettiä meidän, pelaajien, pitäisi tehdä tästä pelissä, jossa on kyse kirjoittamisesta?
Kaksi väärää ei tee kirjailijaa
(Kuvan luotto: Remedy)
Vastatakseni ensimmäiseen kysymykseen: taide on yhtä subjektiivista kuin aina ennenkin, mutta en voi sanoa, että Alan Wake hahmona vaikuttaisi todelliselta kirjalliselta voimahahmolta. Hänen pitkäaikaiset Alex Casey -romaaninsa esiteltiin ensimmäisessä pelissä vilpittöminä trillereinä, mutta nyt saamme kuulla niistä osia Alan Wake 2:ssa, eivätkä ne ole kummoisia: karikatyyrejä noir-kertomuksista, jotka ovat täynnä kliseitä ja sekalaisia metaforia. Niissä on paljon vähemmän järkeä, jos ne ovat peräisin tunnustetulta valtavirtakirjailijalta kuin vaikkapa lukiolaiselta, joka on saanut aivotärähdyksen The Big Sleep -elokuvan hyvin roikkuvasta kopiosta.
Samaan aikaan käsikirjoitussivut, joita löydät pelistä, eivät myöskään ole erityisen vaikuttavia. Ne ovat staccato-tyyppisiä, hyperdramaattisia, stereotyyppisiä pätkiä, jotka tuntuvat pikemminkin esikoisluonnoksen selostuksilta kuin aidoilta palasilta laajemmasta romaanista, aivan kuin Wake olisi halunnut jonkun huutavan ”Dun, dun dunnn!” jokaisen sivun lopussa.
Ja kyllä, tiedän, että Alan kirjoittaa niitä suunnitellakseen pakonsa eikä voittaakseen Nobel-palkinnon. Ja kyllä, ne ovat vain palasia tekstistä, ja teoreettinen kokonainen romaani saattaisi asettaa ne parempaan kontekstiin. Ja kyllä, todellisuudessa niiden on tarkoitus toimia pelaajalle teasereina, vihjeinä ja maailmanrakentamisena, kertoa meille menneistä ja tulevista tapahtumista… Mutta niillä on silti tarinallinen konteksti, ja tämä konteksti viittaa minusta siihen, että Waken teokset täyttävät luultavasti monia hyväntekeväisyyskauppojen alennuslaatikoita.
Mutta hei, mennäänpä syvemmälle! Kirjoitetun lisäksi Waken luovaa voimaa heijastelevalle ”Dark Place” -teokselle on ominaista rankka symboliikka, joka on usein niin räikeää, ettei siinä ole mitään symbolista, kuten graffiteilla rapattuja kujia, jotka vain… kertovat, mitä tapahtuu ja mitä siitä pitäisi ajatella. Hänen erikoisloitsunsa, Alan Wake 2:n Words of Power, ovat nimeltään ”Words of Stuff” ja ”Words of Gun”, mikä viittaa siihen, ettei hänellä ole paljon sanavarastoa käytettävissään. Kun Wake laatii tarinoitaan Writer’s Roomissa, hän turvautuu jatkuvasti ilmiselviin trooppeihin ja hyväksi havaittuihin kehyksiin, eikä ilmeisesti kykene ajattelemaan perusarkkityyppiä pidemmälle tai kokeilemaan liikaa työnsä kanssa.
Alan Wake’s Darkplace
(Kuvan luotto: Remedy)
Tämä kaikki ei oikeastaan ole kritiikkiä Alan Wake 2:ta kohtaan. Jos Remedy haluaa luonnehtia sankarimme merkilliseksi lentokenttäkirjailijaksi, joka kirjoittaa kesäpätkää ihmisille, jotka lukevat yhden kirjan vuodessa, sanon, että voimia heille! Se on tarinankerronnan kannalta paljon rikkaampi idea kuin jälleen yksi kertomus väärinymmärretystä nerosta tai loppuun palaneesta luovasta tekijästä, vähän niin kuin Bojack Horseman True Detectiven kautta. Mutta tekeekö Remedy juuri sitä? Onko Alan Wake tarkoitettu luettavaksi huonona kirjailijana?
Alan Wake 2 -oppaat
Alan Wake 2 -vinkit
Alan Wake 2 -juttutaulu
Alan Wake 2 -kartat
Kuinka pitkä Alan Wake 2 on?
Tätä on vaikeampi kiistää, sillä molemmat pelit tuntuvat kiertelevän asiaa hieman tekemättä mitään selviä väitteitä. Hän on varmasti taloudellisesti menestynyt ja suhtautuu työhönsä intohimoisesti, mutta valitettavasti me kaikki tiedämme, ettei se takaa mitään. Ulkopuolisten mielipiteet eivät myöskään auta paljon asian hahmottamisessa; kun ihmiset puhuvat hänen työstään (kuten Rose on pakkomielteinen tai Casey ivallinen), heidän kommenttinsa on selvästi tarkoitettu kertomaan meille enemmän heidän yksittäisistä hahmoista kuin itse kirjoista.
Kutsu totuutta parhaimmillaankin hämäräksi, vaikka ottaen huomioon, että yhdeksänkymmentä prosenttia Waken dialogista on kommentteja kirjoittamisen taidosta, jotka harvoin menevät päinvastaisiksi, se näyttää viittaavan siihen, että meidän on tarkoitus pitää häntä autenttisena auktoriteettina kaikessa kirjailijan työssä. Miksi sillä sitten on väliä? Kaikki tämä saattaa tuntua pikkutarkkuudelta, ja kyllä, useimmissa muissa peleissä se olisi sitäkin – mutta Alan Wake 2 on avannut kokonaisen matolaatikon laajemman metatarinansa avulla.
(Kuvan luotto: Remedy)
Alan Wake -sarja kertoo kirjailijasta, joka muuttaa todellisuutta fiktiollaan. Molemmat pelit perustuvat ajatukseen, että Alan on kirjoittanut romaaneja – Departure ensimmäisessä pelissä; Initiation/Return toisessa pelissä – ja että nämä kirjat ovat käytännössä toteutumassa. Alan Wake on kontekstin ja kaanonin puitteissa ainakin osittain molempien pelien kirjailija.
Jos Wakea on tarkoitus pitää huonona kirjailijana, se ei anna kovin hyvää kuvaa Alan Wake -sarjasta, vai mitä? Loppujen lopuksi kaanonin mukaan hän kirjoitti ne.
Ja tämän oivalluksen myötä tuntuu yhtäkkiä siltä, että peli on ladannut aseen ja osoittanut sillä omaa päätään. Mieti asiaa: jos Wakea on tarkoitus pitää huonona kirjoittajana, se ei vaikuta kovinkaan hyvin Alan Wake -sarjaan, eikö niin? Loppujen lopuksi kaanonhan on, että hän kirjoitti sen. Mutta toisaalta, jos Wakea on tarkoitus pitää seuraavana Hemingwaynä, se on uskomattoman ylimielinen väite mille tahansa pelille, ja se asettaisi ehkä liian korkean vaatimustason pelisarjalle, joka ajatteli, että olisi todella fiksua kutsua päähenkilöään nimellä ”A”. Wake”.
Tämänkaltainen metatarina on kuitenkin aina melko riskialtista, sillä se muuttaa merkittävästi hahmojen, tarinan, tekijän ja lukijan välistä suhdetta. Alan Wake 2:n kerronta on nyt muun muassa myös kommentti päähenkilö Alan Wakesta, ja jokaisesta rytmistä ja vivahteesta tulee näkemys hänen prioriteeteistaan, ajattelutavastaan ja kyvyistään. Sillä on kerrannaisvaikutuksia, ja loppujen lopuksi pelissä, jolla on niin paljon sanottavaa kirjoittamisesta ja tarinankerronnasta, saattaisi auttaa meitä tietämään, millaisena kaiken tämän kommentoinnin ytimessä oleva luoja pitäisi nähdä: Stephen Kingsin kuninkaana tai parhaimmillaan B-miinus Bachmanina.
Jos haluat arvion pelistä kokonaisuutena, lue Alan Wake 2 -arvostelustamme, mitä sanottavaa meillä oli Remedyn uusimmasta Mind Place -ilmiöstä, tai lue yksinoikeudella vierailustamme Alan Wake 2:n live action -elokuvan kuvauksissa!