”Ajatteletteko te koskaan kuolemaa?” Kun Margot Robbien kimalteleva, diskotanssia harrastava Barbie kysyi tämän kysymyksen kesken puhallusjuhlien ohjaaja Greta Gerwigin rakkauskirjeen ikoniselle nukelle trailerissa, se oli ensimmäinen osoitus siitä, että elokuvassa saatetaan tutkia synkempiä teemoja. Annetaanko meille kuitenkin täysimittainen eksistentiaalinen kriisi? Sitä odotimme vain Christopher Nolanin uusimmalta elokuvalta Oppenheimer, joka on syvällinen psykologinen trilleri, joka kertoo atomipommin ongelmallisesta isästä. Se on toinen puoli siitä, mitä kutsutaan hellästi ”Barbenheimeriksi”, ja ihmiset aikovat katsoa molemmat elokuvat takaperin ja viettää päivän elokuvateatterissa. Mutta kuten käy ilmi, elämä muovissa ei olekaan niin fantastista…
Barbien markkinointikampanja on ollut vaaleanpunainen kuumeunelma, Ryan Gosling on leikkisästi esittänyt Kenergyä ja Robbie on pukeutunut lehdistökiertueella eri Barbieiksi kautta aikojen. Kipinöivät trailerit lupasivat myös paljon hauskaa, ja vaikka elokuva onkin ajoittain todella iloinen, se ei pelkää sukeltaa myös vakavampiin teemoihin, vaan käsittelee kysymyksiä, jotka liittyvät elämän ja kuoleman käsitteeseen.
(Kuvan luotto: Universal)
Kun seuraamme Robbien toimintahäiriöisen nuken lähtöä Barbie-maasta ja astumista todelliseen maailmaan, elokuva ottaa ehkä yllättävänkin käänteen vasemmalle. Mitä tarkoittaa olla elossa? Mikä tekee meistä ihmisiä? Onko meillä koskaan todellista autonomiaa? Voimmeko koskaan olla todella itsenäisiä? Onko kuolema ainoa asia, joka tekee meistä ihmisiä? Olemmeko pelkkiä leikkikaluja, jotka voidaan helposti hävittää? Mikä on tehtävämme tässä maailmankaikkeudessa? Oikeasti, mikä on elämän tarkoitus?
Kun Barbie joutuu kohtaamaan kauhistuttavia realiteetteja, hän alkaa kysyä kaikkia näitä kysymyksiä ja paljon muuta, mikä avaa myös katsojien silmät niille. Tämä Barbie varmasti käveli ulos näytöksestä täynnä eksistentiaalista kauhua, nousi junaan kotiin ällistyneenä hiljaisuudessa ja valvoi sitten yöllä kykenemättä lopettamaan olemassaolomme pohtimista.
Tämä ei ehkä ole sitä, mitä Barbenheimeriin osallistuvat katsojat juuri etsivät Barbiasta, sillä useimmat toivovat sen toimivan Oppenheimerin jälkeisenä terapiana, joka antaa heille suuren annoksen dopamiinia vietettyään kolme tuntia ongelmallisen fyysikon J. Robert Oppenheimerin mielessä, kun hän pohtii, tuhosiko hänen keksintönsä maailman. Fyysisesti näin ei tapahtunut, mutta elokuvassa kyseenalaistetaan, tapahtuiko se kuvainnollisesti, kuten myös Oppenheimer itse. Hänen surullisen kuuluisat sanansa – ”Minusta on tullut kuolema, maailmojen tuhoaja” – kummittelevat jokaisessa kuvassa.
(Kuvan luotto: Warner Bros.)
Minulle yhteiset teemat tekevät vuoden elokuvatapahtumasta kuitenkin vielä täydellisemmän kaksoiselokuvan. Toki Gerwigin ja Nolanin elokuvat eivät voisi esteettisesti olla erilaisempia, sillä Barbie kimaltaa kuin diskopallo ja Oppenheimer hukuttaa meidät tähti Cillian Murphyn ahdistaviin, lävistäviin sinisiin silmiin. Toisaalta heillä on varmasti yhteistä DNA:ta, sillä he tutkivat elämää, kuolemaa ja ihmisenä olemisen merkitystä. Vaikka ne näyttävät päällisin puolin täysin erilaisilta elokuvilta, se ei ole aivan totta, kun niiden monia kerroksia, jotka molemmat elokuvantekijät ovat luoneet mestarillisesti, aletaan kuoria pois.
Molemmat ravistelevat sinua sisintäsi myöten, joten jos olet Barbenheimeringissä (se on lisättävä sanakirjaan) tänä viikonloppuna, varmista, että varaat myös aikaa isolle makuulle sen jälkeen. Usko minua, viiden tunnin elokuvallisen eksistentiaalisen kriisin jälkeen tulet tarvitsemaan sitä.
Barbie ja Oppenheimer ovat molemmat nyt elokuvateattereissa. Lisätietoja elokuvista saat ohjaajien Greta Gerwigin ja Christopher Nolanin haastatteluista.
Tutustu myös oppaaseemme, joka esittelee loput vuoden 2023 ja sen jälkeisen ajan jännittävimmistä tulevista elokuvista.