Älkää käsittäkö minua väärin, kerronnalliset pelit voivat olla hienoja. Olen ihastunut Marvel’s Spider-Man 2:n ja God of Warin kaltaisiin ison budjetin, leikattuja kohtauksia sisältäviin kädenvääntöihin. Olen menettänyt satoja tunteja Wadjet Eyen mestarillisiin seikkailupeleihin ja olen viihtynyt ja selvinnyt Larianin ylistetyimmissä tarinavetoisissa peleissä, joista mainittakoon Baldur’s Gate 3 ja Divinity: Original Sin 2. Minulle Metroidvania-genressä on kuitenkin jotain, joka huutaa: vähemmän on enemmän.
En tajunnut, että tunsin näin vasta äskettäin. Metroidvania-genre elää tällä hetkellä jonkinlaista renessanssia, sillä pelkästään viime vuoden aikana on ilmestynyt niin monia huippupelejä, ja horisontissa on luvassa paljon lisää. Jos pidät tasohyppelypeleistä, joiden rajana ovat asteittain kertyneet supervoimat, The Last Case of Benedict Foxista Prince of Persia: The Lost Crowniin ja Tales of Kenzera: Zauun, olet todennäköisesti nauttinut viimeisten noin 12 kuukauden aikana. Minulla ainakin on ollut, sillä Blasphemous 2 ja Ultros eivät ole vain suosikkimetroidvania-pelieni joukossa – vaan myös kaikkien aikojen suosikkivideopelieni joukossa.
Ja vaikka minulla on käsitys siitä, mistä niiden yleistarinat kertovat, niiden tarinat saivat pääni pyörimään alusta loppuun. Totta puhuen, olen hiljattain oppinut, etten haluaisi sitä toisin.
Mitä?
(Kuvan luotto: Team17)LUE RIVIEN VÄLILLÄ!
(Kuvan luotto: Team17)
Blasphemous 2:n arvostelu: ”Soulsin kaltainen jatko-osa, joka on yhtä levoton kuin arvaamaton”
Samalla tavalla kuin FromSoftwaren pelit hyödyntävät kevyitä tarinoita toiminta-RPG-avaruudessa – eikä vähiten Dark Souls -sarjassaan, Bloodbornen ja Elden Ringin peleissä – suuri osa siitä, mitä Blasphemous 2 ja Ultros tarjoavat tarinan suhteen, on tulkinnanvaraista. Tarinaa ja juonenkäänteitä kerrotaan harvoin, vaan ne saadaan pätkittäin esineiden kuvauksista, harmittomien NPC:iden kanssa käydyistä keskusteluista tai vihollisten ja pomojen epämääräisestä mutta tarkoituksellisesta sijoittelusta maailmankartalla.
VaatiVidyan kaltaiset nettikommentaattorit ovat tehneet uran FromSoftwaren pelien epäselvien tarinoiden analysoinnista, ja vaikka en ole vielä löytänyt vastaavaa Metroidvania-pelien parista, samaa huolellista, pseudohistorioitsijoiden spekulointia voisi varmasti soveltaa myös Blasphemous 2:n ja Ultrosin kaltaisiin peleihin. Edellisen pelin taustalla on elämän turhuus sekä kuoleman ja ylösnousemuksen loputon kiertokulku. Se ammentaa fantastisesta goottikulttuurista, ja sen visuaalinen ilme kuvastaa espanjalaisen katolilaisuuden kauhistuttavan kauhistuttavaa synkkää fantasiaa. Siinä on muuttuvia kaupunkeja, monipäisiä muinaisia jumalia ja vesidemoneita, jotka vetävät laumoittain kätyreitä meren syvyyksistä. Sinun tehtäväsi on puolestaan tappaa tai tulla tapetuksi, tappaaksesi jokaisen yhä kauheamman jumalan vuorollaan ja pyrkiessäsi saamaan jonkinlaisen pelastuksen maailmaan ympärilläsi.
(Kuvan luotto: Hadoque)
”Ultros taas on sellainen fiilis”
Ultros on toisaalta sellainen fiilis. Vaikka olen julkaissut Ultros-arvosteluni aiemmin tällä viikolla, en ole vieläkään vakuuttunut siitä, että ymmärrän sen tarinan juonenkäänteitä – mutta sillä ei ole väliä, kun kaikki muu loksahtaa niin siististi kohdalleen. Nopea yleiskatsaus? Peli etenee ”kosmisessa kohdussa, jossa on muinainen, demoninen olento” nimeltä The Sarcophagus. Sinä täytät kirkkaanpunaista pölyhuiskua käyttävän hyönteisolennon korkokenkiä, joka teurastaa muita ötököitä ja kerää niiden elimiä: a) saadakseen ravintoa ja b) oppia uusia kykyjä, jotka auttavat sinua kulkemaan maailmassa. Opit myös puutarhanhoitoa, joka auttaa sinua jahtaamisessasi, ja tapat paljon shamaaneja herättääksesi edellä mainitun demonisen olennon ja paetaksesi edellä mainitusta kosmisesta kohdusta.
Jos ymmärrät mitään näistä, olet minua fiksumpi. Mutta kerronnan ymmärtäminen jää aina taka-alalle, kun nautin näistä peleistä. Sekä Blasphemous 2 että Ultros ovat hypänneet suoraan suosikkipelieni listan kärkeen siitä huolimatta, etten osaa sanoa, mistä ne kertovat. Se sopii minulle täysin hyvin, koska mekaanisesti nämä pelit ovat huippuluokan metroidvania-pelejä, jotka ovat mukaansatempaavia, intuitiivisia, nokkelia ja sävyltään kohdallaan. Totta puhuen, olen pitkään ollut ymmälläni FromSoftwaren pelien monimutkaisuudesta – Demon’s Soulsista aina Elden Ringiin asti – ja silti nämä pelit ovat yhtä lailla kaikkien aikojen ehdottomia suosikkejani.
Yksityiskohtaisilla leikekohtauksilla on paikkansa, samoin kuin kädestä pitävillä tarinoilla. Mutta tarinankerronnalla on monia muotoja, ja Ultros ja Blasphemous 2 ovat parhaita vähemmän ilmeisillä tavoilla.
Tutustu parhaisiin Metroidvania-peleihin, joihin voit tutustua täysin loppuun asti.