Kesällä 2008 nähtiin kaksi telttapäähenkilöelokuvasovitusta: Iron Man ja Speed Racer, jotka molemmat muokkasivat yllättäen nykypäivän elokuvamaisemaa. Viikko MCU:n debyytin jälkeen ilmestynyt Speed Racer ei varmasti tehnyt Speed Racerille palveluksia, mutta jälkimmäinen elokuva on kuitenkin ollut näistä kahdesta elokuvasta luultavasti ennakoivampi.
Speed Racer ei tuhlaa paljon aikaa upottaessaan yleisön kuolemaa uhmaaviin neonvalokuviin ja nopeatempoiseen tarinankerrontaan. Wachowskit tuskin odottavat, että alkutekstien ruutulippu laskeutuu, ennen kuin he esittävät rohkean tahdonilmaisunsa.
Avauskilpailu kiteyttää elokuvan kaikuvat ominaisuudet: tuikitärkeät värit, dynaamiset sommitelmat ja häpeilemätön melodraama (Speed Racerin halu täyttää edesmenneen veljensä perintö antaa tunnelatauksen).
Kun moderni blockbusting laajenee hankalasti jaetuista universumeista multiversumeiksi, Speed Racer on edelleen loistava esimerkki siitä, miten eri medioista saatuja vaikutteita voidaan yhdistää menettämättä johdonmukaisuutta. Tatsuo Yoshidan alkuperäinen manga (ja myöhempi anime) on tärkein vaikuttaja, mutta Wachowskit herättävät myös kaiken F-Zeron adrenaliiniryöpyn, Dragon Ballin eloisan koreografian ja eSports-yleisön tarttuvan innostuksen.
Minun pitäisi myös käsitellä huoneen norsua (tai pikemminkin lemmikkisimpanssia): kaiken kattavia visuaalisia tehosteita. Speed Racer välttää nojautumasta tavanomaisen liukkaaseen CGI:hen; sen hyperrealistisissa digitaalisissa ympäristöissä on ripaus LazyTownia, ja sen estetiikka ennakoi pelottavasti nykypäivän Volume-shot-tuotantoja.
Vaikka tekniikka on kiistatta kehittynyt vuodesta 2008, nämä nykyaikaiset elokuvat ja sarjat kärsivät usein eräässä keskeisessä asiassa: ilmaisun selkeydessä. Speed Racer onnistuu keinotekoisuutta omaksumalla loihtimaan kuljetustuntuman, joka puuttuu sen uncanny-valley-menestyjistä.
Wachowskien filmografia on täynnä profeetallisia teoksia. Punaiset ja siniset pillerit ja simulaatiohäiriöt ovat osa nykypäivän verkkokielenkäyttöä. Ja silti, niin paljon kuin tuntuukin siltä, että elämme nyt Matrixissa, olemme yhä kiinni Speed Racerin ajelehtimisessa… vai olenko se vain minä?
- Olenko se vain minä, vai onko Alan Partridge paras komediahahmo ikinä?
- Olenko se vain minä, vai pitäisikö klovneja kieltää kauhuelokuvissa?
- Olenko se vain minä, vai onko tämä animaation paras aikakausi?