Oletko koskaan miettinyt, millainen The Third Man voisi olla musikaalina? Tai The Time Traveller’s Wife? Tai kenties jopa The Curious Case of Benjamin Button? Jos asut Lontoossa, sinun ei tarvitse. Sama pätee Sunset Boulevardiin, Mrs. Doubtfireen, Takaisin tulevaisuuteen ja Brokeback Mountainiin. Elokuvien musikaaliset versiot ovat nykyään vakiintunut osa Britannian pääkaupungin teatterimaailmaa, ja kaikki haluavat selvästi päästä osallisiksi.
West Endin tuottaja tai teatteri, jonka on saatava penkkejä täyteen pandemian vuoksi, voi ymmärtää, miksi se on niin houkutteleva. Uteliaisuus, nostalgia ja brändin tunnettuus ovat tehokas yhdistelmä, ja pysyvä kiintymys alkuperäiseen teokseen lisää varmasti lipunmyyntiä, vaikka sitä ei ole nähty. Kun mukaan otetaan yksi tai kaksi luovaa tekijää, joilla on oma uskollinen fanikuntansa – esimerkiksi Bryan Adams tai Eurythmicsin Dave Stewart – saadaan tarpeeksi kiehtova paketti, joka houkuttelee niin elokuvakävijöitä kuin musiikinystäviä. Niin paljon, että saat todennäköisesti jo kauan ennen kuin joudut kohtaamaan kriitikoiden teroitetut sulkakynät.
Entisenä teatterikriitikkona on ollut mielenkiintoista huomata, että se, mistä kirjoitin ennen, on viime vuosina muuttunut mediaksi, josta nyt kirjoitan. Ja jos risteytys onnistuu – kuten AmÉlien, The Band’s Visitin ja Heathersin kaltaisten elokuvien kohdalla – se voi olla molempien maailmojen parasta antia. Kaikesta huolimatta en voi olla tuntematta, että elokuvan tunkeutuminen teatteriin on maksanut teatterille enemmän kuin se on itse asiassa voittanut. Vakiintunut tekijänoikeus saattaa olla liiketoiminnallisesti järkevää, mutta se on myös jonkinlainen kainalosauva – tukipilari riskejä vastaan, joka viime kädessä tukahduttaa aidon innovaation ja kekseliäisyyden.
Aikoinaan Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen kaltainen säveltäjä- ja sanoittajakaksikko saattoi ottaa näennäisen lupaamattoman idean – esimerkiksi argentiinalaisen diktaattorin vaimon elämän – ja muovata siitä teatterikultaa. Kuka nykyään uskaltaisi panostaa tulokkaaseen, jolla on näin outo konsepti? Elokuvat ja musikaalit ovat olleet loistavia kumppaneita, mutta nyt on varmasti tullut aika erottaa ne toisistaan. Vai olenko se vain minä?
- Olenko se vain minä, vai onko Riverdale rohkea, kokeellinen mestariteos?
- Olenko se vain minä, vai onko Rambon jyrkänteeltä hyppääminen toimintaelokuvan huippu?
- Olenko se vain minä, vai pitäisikö useammassa elokuvassa olla väliajat?